Kun hän taasen kääntyi minuun, oli hänen katseensa tyyni ja sanomattoman onnen ilme lepäsi hänen hienoilla kasvoillaan, vaikkakin siihen sekottui jotakin synkkää ja surumielistä, joka teki hänet minun mielestäni kahta vertaa kauniimmaksi. Hän katsoi minuun kauan. Kenties tahtoi hän tutkia, voiko hän uskoa minun rehellisiä silmiäni, ja tutkimuksen tulos mahtoi olla minulle edullinen, sillä hän otti askeleen eteenpäin ja pani kätensä käsivarrelleni sekä katsoi minua silmiin.
"Max poistui jonkun aikaa sitten kuninkaan leiristä… sano minulle, palasiko hän onnellisesti takaisin?"
Minä pudistin päätäni, ja yhtäkkiä sumentui hänen kirkas katseensa ja hän kysyi levotonna, kuinka Maxille sitten oli käynyt. Hetkisen epäilin, oliko minun sanottava totuus kokonaan, sillä niin paljon käsitin, että tällä tytöllä oli kova kohtalo kannettavanaan, ja että hänelle pilkkui tuskin ainoakaan päivänsäde varjojen välitse, jollei tällainen säde ollut hänen rakkautensa. Mutta sitten mietin, ettei minulla ollut muuta valittavana, ja minä kerroin hänelle niin hellävaroen kuin voin jutun kuninkaan hevosesta ja prinssin nauharuususta ja näin kuinka hänen kasvonsa silloin vuoroon kalpenivat, vuoroon lehahtivat tulipunaisiksi. Kun puhuin hevosesta, hymyili hän, vaikkakin kyynelet helmeilivät hänen silmissään.
"Hevonen tunsi hyvin ratsastajan, joka sillä silloin ratsasti", sanoi hän, "se on monet kerrat syönyt kauroja hänen kädestään. He ovat melkein kasvaneet yhdessä, ja meidän isämme, kreivi, on suuresti kaivannut näitä molempia hevosia. Ne on nimittäin isäni antanut lahjaksi Baierin herttualle, Maxille, ja häneltä ovat ne sodan aikaan joutuneet Mansfeldin ja lopuksi kuningas Kristianin omiksi… Ah, minä voin ymmärtää, kuinka kaikki on käynyt! Sisar parkani se on ottanut hevosen kuninkaan tallista… Hän rakastaa, näetkös, veljeään…"
"Max, rekryytti", keskeytin vilpittömästi kummissani, "hän on siis teidän veljenne?"
"Niin!" hymyili hän. "Gaston on meidän veljemme, ja sisar parkani, jolla on monet valoisatkin hetket elämässään, näyttää tähän tunteeseen ikäänkuin valaneen koko sielunsa… Ja uskomattomine voimineen ja tavattomassa notkeudessaan on hän vaarallinen jokaiselle, jonka hän luulee jollakin tavoin olevan veljellemme vahingoksi…"
Hän katkaisi äkkiä. Epäilemättä katsoi hän puhuneensa kylliksi tehdäkseen minulle selväksi kohtauksen kuninkaan edessä, jolloin kapteeni Rutgerille ja nuorelle rekryytille kävi niin huonosti. Hän vaikeni ja antoi päänsä vaipua käteensä.
Mutta sitten välähtivät hänen kauniit silmänsä ja hän katsoi ylös sellaisella lujuudella ja päättäväisyydellä, että se kummastutti minua. "Minun täytyy päästä kuninkaan puheille", sanoi hän, "voitko viedä minut hänen luoksensa?"
Oli mahdoton asia viedä hänet kaupungista, jossa voitosta huumaantuneet ja ryöstön ja julmuuksien vimmaamat muskettisoturit nyt olivat herroina. Minä mietin sentähden vastaustani, sillä tahdoin toki tehdä hänelle mieliksi, sitä enemmän, kun käsitin siten voitavan vierittää julman vääryyden niiden hartioilta, jotka kuitenkin olivat parhaan ymmärryksensä mukaan tuominneet tämän naisen veljen kuolemaan. Niin pitkälle en ollut ehtinyt kertomuksessani, ja minua vavistutti ajatellessani, että minun tarvitsisi sanoa hirveä sana.
Mieluimmin olisin tahtonut etsiä käsiini kreivi Thurnin ja jättää hänen haltuunsa koko tämän asian; mutta minä en uskaltanut jättää taloa, ja niin ei minulla ollut muuta keinoa kuin vastata kieltävästi hänen kysymykseensä, voinko viedä hänet kuninkaan luo.