"Vielä enemmän siis!" kuiskasi hän ikäänkuin itsekseen.
"Voinko olla teille joksikin avuksi?" kysyin minä, mutta en saanut mitään vastausta.
Muutaman sivuhuoneen ovi avautui hiljaa, ja sieltä näyttäytyivät kalpeat, mutta tavattoman kauniit naiskasvot. Nainen näytti viittaavan minulle, ja pikemmin himmeästi aavistaen, että saisin häneltä jotakin valaistusta, kuin varmasti tietäen mitä tein, menin minä ovelle. Nopealla silmäyksellä taakseni näin vanhuksen istuvan samassa asennossa, liikkumatonna ja ajatuksiin vaipuneena, ikäänkuin lumouksen valtaamana, ja hänen jaloissaan makasi mielipuoli pitkän, mustan tukkansa peitossa. Minä astuin yli kynnyksen sisempään huoneeseen, tuntien mielessäni selittämätöntä ahdistusta.
"Oletko Ruotsin kuninkaan väkeä?" kysyi tanskaksi kaunis nainen, mutta hän puhui kuiskaten, ja sanat lausuttiin niin nopeasti, että niistä selvään huomasi hänen pelkäävän vanhuksen herättämistä kuin sitäkin, että tilaisuus menisi käyttämättä ohitse.
"Sano minulle sitten", jatkoi hän, kun olin vastannut hänen ensimäiseen kysymykseensä, "jos tiedät, niin sano minulle, onko muuan nuori herra… muuan nuori mies", oikaisi hän, "äskettäin tullut kuninkaan leiriin ja ruvennut hänen palvelukseensa. Hänen nimensä on Gaston de Montagne… ei, ei, hänen nimensä on Max."
"Kyllä", vastasin minä, "hän palvelee eversti Baudissinin rykmentissä".
"Baudissinin!" huudahti hän kummissaan ja kaikki sielunjännityksen merkit kasvoillaan. "Baudissinin?… Onko eversti Baudissin sitten jättänyt Tanskan kuninkaan ja mennyt Kustaa Adolfin palvelukseen?"
"Kyllä, niin hän on, ja Rehn kreivi samoin!" vastasin minä.
Hän vaipui hetkeksi äänettömyyteen. Mutta kun minä nyt luulin olevani tämän sekavan vyyhden oikeassa lähtöpäässä, niin lisäsin minä: "Tanskan prinssi Ulrik on myös nyt kuninkaan leirissä!"
"Prinssi Ulrik!" huudahti hän lehahtaen helakan punaiseksi, jonka jälkeen hän nopeasti kääntyi pois.