Minä tartuin häneen ja nostin hänet ylös. Hän oli kevyt kuin lapsi, huolimatta siitä voimasta ja notkeudesta, johon hän oli kehittynyt. Mutta kun näin hänet nyt läheltä, huomasin heti, ettei hän ollut mies, vaan — nainen!
Muuan ovi oli raollaan, nähtävästi sama, jonka kautta mielipuoli oli tullut, kun hän oli lähtenyt parvekkeelta syöksyäkseen minun kimppuuni. Minä menin tästä ovesta ja tulin huoneeseen, johon viereisestä huoneesta, mikä oli kadulle päin, kuulin syviä ähkyviä huokauksia.
Hidastelematta astuin tähän huoneeseen. Se oli suuri sali, kolme ikkunaa kadulle päin, ja keskimäisen ikkunan edessä oli parveke, jolle vei kaksi ovea. Ne olivat auki, niin että tänne kuului ryösteleväin sotamiesten ja onnettomain asujanten hälinä ja huudot.
Korkeassa nojatuolissa salissa istui vanha ukko, ja hänen pitkä harmaa partansa riippui alas rinnalle. Hänen yllänsä oli musta samettipuku, joka laskeutui avaroille poimuille hänen jalkojensa ympärille. Hän istui aivan liikkumatonna, ikäänkuin sen kamalan soiton lumoamana, mikä tunkeutui sisään avoimista parvekkeen ovista.
Hänen kasvonsa olivat kauniit, ja siinä himmeässä valaistuksessa, jota punertava aamunkajastus levitti, muistuttivat ne hiuskarvalleen vangitun rekryytin kasvoja. Mutta ne näyttivät tuimemmilta. Tuska näytti pisara pisaralta syöpyneen tämän miehen sieluun ja antaneen hänen kasvoilleen tämän omituisen mieliharmin, katkeruuden ja vihan leiman.
Kun astuin sisään, kohotti hän huomaamatta katseensa ja kiinnitti sen tuokioksi minuun. Minä laskin taakkani matolle, joka peitti koko lattian, ja lähestyin vanhusta.
Hän repäisi nopeasti auki väljän samettitakkinsa ja osotti vapisevalla kädellä sydämeensä.
"Tuossa!" sanoi hän. "Tuossa, mutta joutuin!"
Minä hymyilin hänen innolleen ja sanoin saksaksi, jota mukiinmenevästi osasin puhua, etten tahtonut hänelle mitään pahaa.
Silloin huokasi hän, ja hänen päänsä painui rintaa vasten.