Sellainen oli se ainakin monille. Sillä nyt seurasi hirveitä asioita. Minä värisen vielä, kun ajattelen kaikkia niitä kauhuja, joita muskettisoturit voitonhuumassaan harjottivat, ja mitä voinkaan minä mies parka tehdä. Ei edes kreivi Thurnkaan ja muut upseerit voineet hillitä raivoavia miehiä, jotka luulivat vaivaloisella kiipeämisellä saaneensa jonkunlaisen oikeuden puolelleen.
Mutta merkillinen mahti on ihmisen kuvitelmilla! — Yksi ainoa talo säästettiin. Se sijaitsi lähellä kirkkoa, suuri porraspääty kadulla päin, ja ensi kerroksen keskimäisen ikkunan edessä oli suuri ulkoneva parveke hakatusta kivestä. Tällä parvekkeella ei ollut ketään suurempaa eikä pienempää kuin itse Neuenburgin paha henki!
Siellä hän seisoi, pitkä tukka hulmusi tuulessa ja mustat silmät salamoivat soihtujen loimossa, ja melskeen ja ryskeen ja onnettomain asukasten hätähuutojen lomitse viilteli hänen vikisevä, käheä ja kamala naurunsa. Minuakin pöyristytti.
Tällä kummallisella olennolla oli vierellään höyhenpatja, josta hän otti kourauksen toisensa jälkeen ja sirotteli ilmaan, samalla puhuen joitakin nopeita, käsittämättömiä sanoja, ja sitten taasen nauraen kamalaa nauruaan. Ei ollut ainoaakaan miestä tuhannen muskettisoturin joukossa, joka ei olisi juossut tai ainakin kiiruhtanut askeleitaan mennessään tämän talon ohitse. En tiedä, mikä minut vei sille suunnalle, sillä aluksi olin toisella reunalla kaupunkia.
Mutta minä tulin, ja minä kuulin ja näin, ja minä pysähdyin tuokioksi, sillä vastoin tahtoanikin valtasi minut juurtuneiden kuvittelujen voima. Se kesti kuitenkin vain tuokion; hetkisen jälkeen olin vanhalla, kömpelöin leikkauksin koristellulla tammiportilla, joka hitaasti kääntyi saranoillaan ja päästi minut erääseen eteiseen, josta nousivat portaat ylempään kerrokseen. Nousin portaita enemmän juosten kuin käyden.
Kuulin mielettömän naurun vielä portaissa, mutta sitten se lakkasi, ja tuli niin hiljaista kuin haudassa. Kun saavuin ylempään eteiseen, pysähdyin ja käännyin ympäri keksiäkseni jotakin vihjettä kululleni edelleen, mutta oli selvää, että minun oli täällä heittäydyttävä sattuman varaan… niin, sattuman, jos sellaista on olemassakaan. Mutta koskaan en ole nähnyt selvemmin kuin silloin, että on olemassa korkeampi voima, joka johtaa ihmisten kohtaloita.
Tämä ajatus välähti silloinkin mielessäni, mutta minä olin tuskin kääntynyt, ennenkuin joku tarttui lujasti, aivan kuin kuolintuskissaan kaulaani, ja kirkas rauta välähti silmieni edessä. Se olisi epäilemättä ollut viimeinen hetkeni, sillä kaikki tapahtui niin äkkiä ja odottamatta, että minun oli mahdoton tehdä liikettäkään puolustuksekseni, — jollei hyvä rautakaulukseni olisi ollut kaulani ympärillä.
Viholliseni oli hyökännyt kimppuuni takaa päin, tunsin hänen polvilumpionsa kupeessani, ja toisella käsivarrellaan piteli hän kiinni kaulastani. Pisto tuli siten ylhäältä viistoon alaspäin. Se oli tähdätty tavattomalla voimalla ja varmuudella, mutta kärki sattui minun rautakaulukseeni, ja terä katkesi.
Ulvahduksella, jota ei voi kuvailla, päästi vihollinen irti kaulastani. Tuntui siltä, kuin olisi käärme kietonut renkaansa uhrinsa ympärille ja äkkiä jostakin syystä muuttanut aikeensa, juuri ollessaan antamaisillaan kuolettavan piston, ja irrottautunut irrottautumistaan rengas renkaalta ja madellut pois.
Jalkojeni juuressa makasi jokin hiustukko. Se oli Neuenburgin "paha henki".