Tunnit kuluivat nopeasti, ja puoliyön aikaan lähdimme leiristä. Oli totta, että Neuenburgiin oli koottu paljo rikkautta, summattoman paljon kultaa ja hopeaa oli ympäristön aateli vienyt sinne ympäristöstä, jotta ne siellä olisivat varmassa turvassa, ja se puhe oli yleinen, että Puolan kuningattaren aarteetkin säilytettäisiin siellä. Tiedettiin myös, että kaupungissa edellisenä päivänä oli ollut markkinat, jolloin siellä oli vietetty myös pyhän Dominicuksen juhlaa suurella loistolla ja upeudella.
Meille, jotka emme olleet tottuneet katoliseen jumalanpalvelukseen, oli jotakin satumaista kaikki se komeus, joka oli katolisissa kirkoissa ja mitä käytettiin katolisissa kirkkojuhlissa. Lippuja kultaisine ja hopeaisine ripsuineen, helmine ja jalokivineen, häilyviä suitsutusmaljoja ja ihmeen ihana laulu, — kaikesta tästä voin tuskin puhuakaan, mutta se tuntui minusta aina tavattoman korealta.
Kaupungin rikkaudet ja markkinat, jotka tietysti toivat sinne rikkautta vielä enemmän, — nämä tekivät kaiken voitavansa elähdyttääkseen kansaa. Ajateltiin tuskin mitään vaaraa, ainoastaan helposti saavutettujen voittojen hedelmiä. Yö oli sysimusta. Se oli muuan syyskuun ensimäisiä öitä, ja päivä oli ollut sateinen, vaikkakin elokuun mukana olivat ylimalkaan alkaneet paremmat säät. Virta vyöryi raskaasti ohitsemme äyräidensä välissä, ja toisella puolen kohosivat sen vuoren jyrkät huiput, millä Neuenburg sijaitsi.
Kaikki kävi mainiosti. Kohtaamatta vähintäkään vastarintaa pääsimme virran ylitse ja hyvällä vauhdilla kohosimme sitten ylöspäin jyrkkää rannikkoa, kuinka suuresti pimeys vaikeuttikin kiipeämistä. Muskettisoturit, jotka tavallisesti olivat puetut rautavarustukseen, olivat tälle retkelle lähtiessään riisuneet pois ne, ja oli heillä raudasta ainoastaan hatut. Minulla oli ainoastaan miekkani ja pari pistoolia vyössäni.
Äkkiä kuului aivan läheltä vasempaa sivustaa, jossa minä olin, käheä nauru, joka kamalan pöyristävänä kajahti pimeässä yössä.
"Paha henki!" kuului samassa kuiskaus kulkevan vasemmalla sivustalla miehestä mieheen.
Minua värisytti, en voinut sille mitään, mutta kohta heräsi mielessäni aivan päinvastainen tunne, nimittäin ilon tunne sen johdosta, etten ollut erehtynyt, vaan kummitus oli tosiaankin näillä main. Kenties olisi tämän noitamaisen olennon esiintyminen tehnyt miehistöön epäsuotuisan vaikutuksen, jollei samassa olisi huomio kääntynyt toiseen suuntaan.
Kohtasimme vihollisten asettamat vahdit. Heidät siepattiin tuokiossa, heidän ehtimättä antaa kaupungin puolustajille mitään varotusta. Se kannusti yhä enemmän kaikkien voimia, ja samalla unhotettiin käheä nauru, joka muistutti pahasta hengestä.
Nyt meni kaikki tavallista menoaan. Kaupunki makasi vaipuneena uneen. Kukaan ei ollut ajatellut, että vihollinen oli läheisyydessä, vielä vähemmän mitään hyökkäystä. Oli edellisenä iltana juotu täysin siemauksin huvitusten maljasta, ja päällikkö oli pikemmin totutun tavan mukaan asettanut vartiat pitkin rantaa kuin siksi, että hän olisi pitänyt mitään sellaista tarpeellisena.
Meidän porttimiinamme, jotka räjähdyttivät kolme kaupunginporttia, herättivät nuo onnettomat unelmistaan. Me virtailimme kaupunkiin, vastarintaa tosin hieman tehtiin, mutta se ei auttanut, kaupunki oli tunnin kuluttua käsissämme, ja onnettomat asukkaat saivat verisen aamun remuavan ilopäivänsä jälkeen. Ja pyhä Dominicus pysyi kaukana poissa eikä voinut auttaa. Hänen juhlastaan oli tullut surmajuhla.