Tein siitä selon.
"Sain sen tietää viime kerran palatessani sotamarskin luota, jonne vein teidän majesteettinne käskyjä… oli jo pimeä, ennenkuin ehdin Marienwerderiin, ja kun olin ehtinyt kappaleen matkaa tänne päin, oli yö käsissä. Minä ratsastin aivan metsänreunaa pitkin, mistä tasanko alkaa, jonka rajalla kuulin joen virtaavan. Silloin kuulin yhtäkkiä nelistävän hevosen kavioiden kapsetta takanani. Minä pysähdyin ja käännyin, mutta en voinut nähdä mitään, ennenkuin hevonen äkkiä oli aivan luonani."
"Ja se oli?" keskeytti kuningas vilkkaasti.
"Se oli kummitus… näin sen aivan selvästi. Mutta samassa poikkesi hevonen kentälle vauhdilla, joka oli yliluonnollinen. Minä koetin seurata perästä, ja voi minunkin hevoseni laukata, kun niin tarvitaan, mutta minun täytyi joutua ajossa tappiolle. Kuitenkin olin siksi kintereillä, että näin, kuinka elukka syöksyi virtaan ja ui yli toiselle rannalle."
"Ja sinä tiedät, että se oli Neuenburgin luona?"
Kyllä, sen tiesin, sillä näin tornin ylinnä vuorenreunalla toisella puolen.
"Hyvä", vastasi kuningas hieman aprikoituaan, "saat mennä mukaan; minua ilahduttaisi, jos menestyisit hankkeessasi."
Niin oli asia ratkaistu, ja minä ilmottauduin kreivi Thurnille. Kun saavuin, keskusteli hän parhaallaan tanskalaisen prinssin kanssa, joka kantoi keltaista nauharuusua hatussaan. Prinssi nyökkäsi ystävällisesti minulle, kun kuuli, mikä asiani oli, ja sanoi leikkisästi:
"Sanotaan kyllä, että Puolan kuningattaren aarre on säilyssä tuossa kaupungissa, mutta jos tahdot saada jotakin siitä mukaasi, niin voi siinä kyllä olla vaikeutensa."
Hän kai otaksui minun haluavan mukaan seikkailuun runsaan saaliin tähden, ja siihen luuloon sai hän jäädäkin. Kaikistellen ei voi olla varma vastatessaan niin korkeain herrojen puheihin.