"Gaston elää?" sanoi hän. "Gaston elää… ja hän tulee takaisin luokseni?"
"Ei, ei, isä hyvä", sanoi tytär hyväillen. "Sitä hän ei voi, mutta sinä saat varman viestinviejän hänen luoksensa, niin että hän saa tietää sinun antaneen hänelle anteeksi."
Äkkiä vaipui vanhus jälleen kasaan, kuten se, joka äkkijyrkännettä ylöspäin kavutessaan saa käsin kiinni kallion reunasta ja pääsee siksi koholle, että voi nähdä sen ylitse, mutta näkeekin vain uuden kuilun toisella puolen ja silloin epätoivosta huudahtaen päästää kätensä irti ja vaipuu voimatonna takaisin syvyyteen. Sitä, mikä asui hänen sielunsa syvyydessä, mitä hän toivoi, sitä ei tytär hänelle tarjonnut, ja sitä mitä tämä tarjosi, sitä epäröi hän ottaa vastaan. Kului hyvä hetki, ennenkuin hän ehti voittaa sisäisen myrskynsä. Se onnistui kuitenkin.
Hän kiinnitti jälleen katseensa tyttäreensä ja tarttui tämän käteen. Hänen otsallaan oli surumielinen piirre, ja kyynelet näyttivät täyttävän hänen silmänsä.
Nyt kuuluivat lähestyvät askelet, ja ovesta astui sisään kreivi Frans Henrik. Hän katsoi kysyvästi minuun ja vanhukseen ynnä ihmeen kauniiseen tyttäreen. Hän ymmärsi, etten minä voinut vastata, ja hän pysyi tämän liikuttavan jutun lopun hiljaisena katsojana. Vanhus ja tytär huomasivat tuskin hänen saapumistaan, ja jos he sen huomasivatkin, merkitsi tämä seikka heille niin vähän, etteivät he siihen kiintyneet.
"Se kirous, jonka huulesi lausuivat, kun hän viimeksi oli täällä, on kohdannut häntä hirveällä tavalla… on kysymys hänen kunniastaan…"
"Hänen kunniastaan!" sammalsi ukko vavisten kuin lapsi. Liikutus valtasi hänet niin, että kasvojenpiirteet höltyivät ja vääristyivät.
"Niin, niin", täydensi tytär. "Hän on syytettynä varkaudesta ja yhteydestä Ruotsin kuninkaan vihollisten kanssa… Hän voisi puolustaa itseään, mutta hän ei tahdo… hän ei tahdo maailman edessä sanoa, että häntä painaa isänsä kirous sentähden että hän on ihastunut pohjoismaalaiseen kuninkaaseen ja tahtoo tämän johdolla taistella uskonsa puolesta, uskon, jonka hän jo kehdossa on imenyt sieluunsa äidiltään… Ota takaisin, isä, ota takaisin tämä kirous, joka on vienyt sinut itsesi haudan partaalle ja heittänyt surun niin katkerana ja vuorenpainoisena isänsydämeesi."
"Varas… petturi?" änkytti vanhus ja vaipui takaisin suruiseen maailmaansa, ikäänkuin ei olisi voinut käsittää sitä hirveää onnettomuutta, joka levitti siipensä hänen päänsä ylitse ja uhkasi joka hetki käyränokallaan katkaista sen heikon säikeen, josta sovituksen mahdollisuus riippui. Mutta tytär jatkoi rukouksiaan ja hyväilyjään.
"Ajatteles vain", sanoi hän, "hän saapui tänne sinun käskystäsi, saadakseen sovituksen, koska sinun sanasi saattoi selittää niin, ja kun hän palasi takaisin, sinun kirouksesi taakan painamana, tapasi hän kuninkaan hevosen, jonka meidän Diana parkamme, olen varma siitä, oli osannut houkutella kuninkaan tallista, ja silloin putoavat kohtalon iskut hänen päähänsä, yksi toistaan raskaampina… Oi, ota takaisin julma sanasi, isä, ota se takaisin!… Olethan kuitenkin sanonut, kun itkit poikaasi ja yön hiljaisuudessa vääntelit käsiäsi epätoivoissasi,… olet sanonut, että jos hän vain tulee taasen luoksesi, tahdot unhottaa kaiken ja antaa hänelle siunauksesi… Sano se nyt tälle miehelle, hän vie sanasi perille pojallesi, ja suuri kuningas antaa hänelle takaisin hänen kunniansa ja elämänsä, ja hänen eteensä avautuu rata suuriin urotekoihin."