Niin puhui hän kyynelsilmin ja suuteli ja hyväili isänsä kättä, johon hän lopuksi painoi päänsä odottaen minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat kyenneet saamaan aikaan. Ja ne tekivätkin vaikutuksen.
Vanhus kohotti katseensa, hänen silmänsä suuntautuivat tyttären päähän, ja leppeä sovituksen hymy lepäsi hänen huulillaan. Mutta aivan kuin kirous olisi levännyt koko tämän suvun yllä, vilahtivat aivan hänen takaansa "pahan hengen", tai Dianan, kuten hänen oikea nimensä oli, vastenmieliset kasvot. En minä eikä kreivi ollut kiinnittänyt häneen huomiota, ja niin hiipivät ja hiljaiset olivat hänen askeleensa, että olisimme tuskin voineet seurata niitä, jos olisimme aikoneetkin. Minä en nähnyt mitään, ennenkuin pieni käsi tarttui kallisarvoisen tikarin kahvaan, mikä riippui vanhuksen vyöllä.
"Kiitos, tyttäreni, kiitos", sanoi vanhus hiljaa. "Sinun sanasi on kuin hyväätekevä tuli, joka sulattaa sydämeni jääkuoren… olet oikeassa, Gastonin täytyy elää ja saada kunniansa takaisin…"
Ja sitten kohotti hän katseensa minuun ja näytti tahtovan kysyä, kuka minä olin.
"Olen kuninkaan henkisotilas", sanoi minä. "Mutta tässä seisoo kreivi
Frans Henrik ja hän voi paremmin suorittaa tehtävänne."
Nyt astui kreivi esiin ja meni liikutetun ukon luo, jonka silmistä kuvastui ilmeinen ilo, kun sai asiasta puhua vertaisensa kanssa.
"Jos tahdotte käyttää minua sanansaattajananne", sanoi hän, "niin tahdon viedä sen niin pojallenne kuin hänen majesteetillensa kuninkaalle, ja molemmat tulevat siitä iloitsemaan… sillä teidän poikanne tosiaan ansaitsee paremman kohtalon kuin sellaisen kuoleman, mikä häntä uhkaa."
"Niin, sanokaa hänelle… sanokaa hänelle, että siunaan häntä, sanokaa hänelle se, herra kreivi, älkääkä salatko kuninkaalta mitään!… Ah, nämä päivät ovat opettaneet minulle paljon, ja epäilemättä oli hän oikeassa, vanha hugenotti, joka sanoi minulle kerran, että ken voi antaa sydämestään anteeksi, hän on parempi kristitty, vaikkei hän kuuntelekaan messua latinaksi, vaan äidinkielellään ja itse lukee raamattuaan."
Kaunis neiti aivan suli kyyneliin kuullessaan nämä isänsä sanat, ja hän kohotti päätänsä katsellakseen ukon kasvoja. Silloin, äkkiä kuin ajatus, kuului korahdus ukon viereltä, ja mielipuolen Dianan kädessä välähti tikari. Käsi kohosi ja vaipui niin huimalla nopeudella, etten minä eikä kreivi voineet tehdä pienintäkään liikettä, ennenkuin rukoileva tytär kaatui syrjälleen ja tikari oli pistetty hänen rintaansa.
Koskaan ei mene mielestäni se kamala nauru, jonka Diana päästi murhatyönsä tehtyään. Kreivi Frans Henrik tarttui hänen käsivarteensa, mutta hän tempautui irti ja syöksyi ikkunasta parvekkeelle. Kreivi seurasi jälestä, mielipuoli teki epätoivon hyppäyksen kadulle, jossa hän murskautui katukiviin. — —