"Kiitän teitä, ratsumestari, hyvästä tarkotuksestanne, en tule teitä unhottamaan! Kunpa vain ei mahtava nuotio, jonka kroatit ovat laittaneet, polttaisi liiaksi onnettomia asukkaita!"
Kun sitten saavuimme Wolliniin, tapasimme sekä kaupungin että linnan ryöstettynä typityhjiksi, mutta koska me olimme käyneet niin äkkiä heidän kimppuunsa, oli heidän täytynyt jättää niille hyvilleen niin tykit ja hevoset kuin kuormastonsakin. Mutta ikäänkuin tehdäkseen meidän menestyksemme täydelliseksi joutui samassa menossa myös tyhjäksi ryöstetty Cammin meidän käsiimme. Olimme kuulleet paljon puhuttavan keisarillisten tavasta käydä sotaa, kuinka he marssivat eteenpäin tulessa ja liekeissä samoin kuin veressä ja kaikenlaatuisia rikoksia tehden, ja mitä tässä tilaisuudessa näimme, vahvistikin todeksi kuulemamme. Tähän viittasivat myös kuninkaan italialaiselle lausumat sanat.
Tämä hymyili ilkeää hymyä, mutta kuninkaan suosion oli hän ilmeisesti voittanut. Minä puolestani sain ennen pitkää nähdä jälleen saman hymyn.
Wollinin linnassa oli kaksi leopardia. Niitä säilytettiin suuressa häkissä, ja niillä Wallenstein aikoi kunnioittaa keisaria. Wallenstein oli ne tuottanut laivalla Wolliniin, jotta ne sieltä lähetettäisiin edelleen määräpaikkaansa.
Näistä leopardeista levisi pian juttuja koko sotajoukkoon, ja jokainen tahtoi nähdä ne. Minä olin lapsuudessani kuullut paljon puhuttavan niistä vieraista eläimistä, joita kuningas Erik tuotatti kruunajaisiinsa, ja halusin samoin kuin toisetkin päästä täällä olevia samoja otuksia tarkastelemaan.
Vasta illalla sain aikaa mennä linnaan. Silloin tällöin kohtasin jonkun skotlantilaisen, joka oli viipynyt muita myöhempään; mutta muuten alkoi nyt olla hiljaista suuressa rakennuksessa, jossa hämärä levitti harsonsa esineiden ylitse.
Linnanpihan perällä oli suuri häkki, jonka ristikoiden välitse näin jo kaukaa neljän tulipallon loistavan. Ne olivat villipetojen silmät, jotka olivat suunnatut minuun. Elukat olivat mahtavia nähdä, enkä minä tiedä mitään mihin voisin verrata niiden notkeita liikkeitä, jotka samalla kertaa olivat niin sulavat ja todistivat niin suurta voimaa. Ne juoksentelivat edestakaisin häkissään hipoen toistensa kylkiä ja heiluttaen pitkiä häntiään.
Kun seisoin niiden edessä, pysähtyivät ne hetkeksi, mutta alkoivat taasen pian levottoman juoksentelunsa. Ilmeisesti oli lähellä hetki, jolloin niiden piti saada ravintonsa, ja minä olin siis saapunut onnelliseen aikaan, jotta saisin nähdä niiden syövän. Sillä välin kulin ympäri häkin, joka seisoi linnanseinän vieressä, nähdäkseni ne itse samoin kuin niiden vankilankin kaikilta puolilta. Muutamassa nurkassa oli hieman olkia jokseenkin suuren mukulakiven ympärillä.
Seistessäni juuri häkin ja linnanseinän nurkkauksessa tuli elukkain hoitaja kaksi suurta lihakappaletta mukanaan. Minä aioin juuri astua esiin, kun näin linnanpuistossa italialaisen viheriän hattusulan, ja nyt oli minun tarkkaavaisuuteni kiintynyt vähintään yhtä paljon häneen kuin elukoihinkin, ikäänkuin hänkin olisi ollut villipeto, joka vaani saalistaan. Eläinten hoitaja, kalpea nuorukainen, jolla oli hyvä ilme kasvoillaan, vaikkakin niitä painoi suru, tahtoisinpa sanoa epätoivo, oli sillä välin lähestynyt häkkiä ja muutamasta luukusta pistänyt sinne lihakappaleet, joiden kimppuun pedot hyökkäsivät verrattomalla ahneudella, ja samassa lähestyi italialainen samanlaisin hiipivin askelin ja väjyvin katsein kuin olin pannut merkille puiden juurella Burglowan edustalla. Minä pysyttäydyin niin jäykkänä ja liikkumatonna kuin kivikuva, ja sieltä, missä seisoin, ei minua voinut nähdä ratsumestari, joka lähestyi toiselta puolen.
"Anselmo!" kuiskasi tämä ja nuorukainen kohotti pelästyneen katseen.