"Luulen kuitenkin kaikessa tapauksessa voivani sanoa, että on sangen vähän vastarintaa odotettavissa", keskeytti ratsumestari, yhä varmempana sekä käytökseltään että katseeltaan, kuten minusta tuntui, vaikkakin se luonnollisista syistä jäi huomaamatta kuninkaalta ja muilta.
Kuitenkin kysyi kuningas minun suureksi ilokseni;
"Ja mihin nojaudutte sellaisessa otaksumisessanne?"
"Minulla on vanhastaan", kuului vastaus, "tuttua väkeä Wollinissa, ja he ovat antaneet minulle tietoja keisarillisista, olin juuri taipaleella hankkiakseni varmuuden kaikesta".
"Hyvä!" huudahti kuningas. "Seuratkaa silloin minua, ratsumestari; tahdomme itse katsoa, kuinka asianlaita on."
Kuningas jatkoi sen jälkeen ratsastustaan, ja ratsumestari liittyi toisiin herroihin. Minä ratsastin, kuten minun tulikin, viimeisenä, en kuitenkaan niin kaukana, etten olisi voinut täydellisesti pitää miestäni silmällä, vaikken voinutkaan kuulla kaikkea mitä hänellä oli sanottavaa.
Lisäksi olivat ajatukseni kiintyneet selvittelemään, mikä mahtoi olla oikea sisältö hänen lausunnossaan kuninkaalle. Jotakin siinä täytyi olla totta, se oli selvää, sillä muussa tapauksessa pelasi hän aivan liian vaarallista uhkapeliä omasta päästään. Mutta sittenkin piili tämän kaiken alla jotakin, josta minun täytyi päästä selville, ja minä päätin, etten päästä miestä näkyvistäni, en tällä ratsastusmatkalla (vaikkeikään lukuisan saattueen keskellä oikeastaan mitään vaaraa uhannut) enkä myöhemminkään. Sillä kukaan ei voinut tietää, mitä sanoja saattoi päästä pujahtamaan tai mitä saattoi tapahtua. Minä voin saada vahvistuksen aavistuksilleni ennenkuin luulinkaan.
Kuitenkin näyttäytyi pian, että miehen otaksuminen oli kaikin puolin perusteltu.
Kun pääsimme niin pitkälle, että voimme järjestäytyä hyökkäykseen vallituksia vastaan — kuninkaalla oli 3,000 muskettisoturia ja koko ratsuväki mukanaan — näimme suureksi kummaksemme, kuinka vihollinen sytytti nämä tuleen ja sitten venheissä ja proomuissa riensi salmen yli Wollinin saarelle, mistä samoin pian nousi savu ja liekit taivasta kohden. Siten menivät he yhtä karkua tämän saaren poikki Wollinin kaupunkiin. Wollinin linna, joka kuului Pommerin herttuan sisarelle, kohosi yli kaupungin, jonka vihollinen kohta sytytti. Kaupungin toisella puolen Diewanowin ylitse vievä silta paloi sekin kohta ilmitulessa ja ilmotti meille, että vihollinen oli pelastunut mannermaalle. Mikään ei puhunut italialaisen eduksi paremmin kuin nämä liekit.
Kuningas viittasikin hänet luokseen ja sanoi: