Vihdoin saapui kuningas. Hän nyökkäsi minulle samassa hypähtäen satulaan, ja sitten lasketti hän väljään luostarin portista.
Minä vitkastelin tahallani hieman, nähdäkseni, kuinka ratsumestari käyttäytyisi, ja minä näin, mitä muut, kaikkein vähimmän kuningas, eivät huomanneet, — näin kuinka synkkä mies nousi hevosen selkään ja lasketti eteenpäin aivan kuin olisi ollut siepattava vihollisen lippu keskellä tulista taistelua. Silloin en ollut minäkään hidas heittäytymään hevosen selkään ja laskettamaan portista ulos muun seurueen ohitse.
Mutta silloin ratsumestari pysähdytti. Hevonen vapisi hänen allansa kovan rynnäkön jälkeen, mutta itse hän istui hattu kädessä ja alasluoduin katsein sekä kuninkaan että herrojen kummastelun esineenä.
"Mitä tämä merkitsee, ratsumestari?" kysyi kuningas, ja hänen katseensa mittaili italialaista päästä jalkoihin.
"Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne!" vastasi italialainen. "En luullut, että näin varhain saisin kohdata teidän majesteettinne. Olin matkalla hankkiakseni teidän majesteetillenne, kuten toivon, iloisen aamutervehdyksen…"
Saattoi tosiaankin olla sangen totta mitä hän sanoi. Aamu oli niin varhainen, ettei kuningasta voinut odottaa ulkosalla, ja hän ratsasti aina niin yksinkertaisessa harmahtavassa takissa, että häneen nähden helposti saattoi erehtyä. Siitä, joka ei ollut nähnyt miehen hiiviskelyä puiden välitse ja niitä väjyviä katseita, joita hän suuntasi luostariin päin, tuntui hänen vastauksensa aivan luonnolliselta.
Minusta taasen tuntui, kuin joku väliintullut este olisi keskeyttänyt hänen todelliset hankkeensa, ja tämä este piili luonnollisesti siinä, että kuningasta seurasi niin suuri seurue, ettei suinkaan siten aina ollut laita.
"Minkä aamutervehdyksen sitten olitte minulle aikonut?" kysyi kuningas, katse yhä terävästi tähdättynä mieheen.
"Että Swinemünde joutuu teidän käsiinne yhtä helposti kuin
Peenemündekin!" vastasi ratsumestari.
"Niinkö, ratsumestari!" virkkoi kuningas. "Ne terveiset lienette tuonut vain minun mielikseni…"