Henkisotilaan kertomuksia: Kustaa Adolfin historian tapauksista

by C. Georg Starbäck

Vertaus ei ole minun. Olen saanut sen mieheltä, joka jo aikoja sitten on seurannut autuasta kuningasta toiseen elämään, mutta joka täällä maan päällä vaeltaessaan oli kuningasta sangen lähellä ja jota kuningas käytti paljon; tarkotan sihteeri Lauri Grubbea — "kirjuriksi" sellaista sanottiin Kaarle IX:n päivinä, mutta sittemmin oleskellessamme Preussissa ja Saksassa tuli siitä "sihteeri". Kuninkaan kansliassa oli monia sellaisia; myös Adler Salvius alotti siellä uransa, ja Lauri Grubbe olisi kai hänkin voinut nousta neuvostuoliin, jos Herra olisi hänelle suonut pitemmän ijän.

Minulle oli Lauri herra sangen rakas, ja minä luulen että hänkin piti minua arvossa, tietystikin yhteisen herramme, autuaan kuninkaan tähden; ja väliin saattoi tapahtua, että me istuimme pitkät hetket jutellen keskenämme. Silloin hän kerran puhui muun ohella siitäkin, kuinka vähän me oikeastaan tiesimme siitä, mitä muinoin oli, "ja niin voi kenties käydä meillekin ja sille ajalle, jossa elämme", sanoi hän. "Kuningasta tullaan muistamaan, mutta sinua ja minua ja kaikkia niitä tuhansia, jotka nyt elävät ja liikkuvat kirjavassa sekamelskassa täällä ympärillämme, kaikkia näitä muistetaan sadan vuoden kuluttua yhtä vähän kuin tammen lehtiä, joita, kun ne kerran ovat varisseet ja maatuneet rungon juurelle, ei koskaan enää mainita." Niinpä niin, epäilemättä hän oli oikeassa.

Matkalla Saksaan me, sihteeri Grubbe ja minä, jouduimme lähemmin puheisiin. Me olimme molemmat samassa laivassa kuin autuas kuningaskin. Ah, mikä aika se olikaan, ja kuinka toisenlaiseksi nyt alkoi kaikki käydä! Laivalla ei ollut ainoaakaan miestä, joka ei tuntenut matkan tarkotusta, jokainen tunsi sen sisimmässä sydämessään, ja jos se joskus alkoi peittyä hämärään, niin kirkastui se jälleen nähdessä itsensä kuninkaan. En ihmettele sitä, että saksalaiset hänen kuolemansa jälkeen tahtoivat tehdä hänestä pyhimyksen; he olisivat tahtoneet sitä vielä enemmän, jos he olisivat tunteneet hänet lähemmin ja voineet katsoa hänen lävitsensä, kuten minä, köyhä mies, häpeä sanoa, luulen voineeni. Hänen ajatuksensa ja tekonsa kävivät yhteen, hän ei sanonut yhtä ja tehnyt toista; hän oli kunniaa ja kuninkuutta kauttaaltaan, ja sentähden oli Jumalan henki hänen kanssansa, ja tekee aivan hyvää sydämelle lukea niitä lehtiä, jotka ovat merkityt hänen nimellään.

Olen kuullut puhuttavan ristiritareista, millä innostuksella he ratsastivat pyhään maahan taistellakseen ja voittaakseen tai kuollakseen Kristuksen nimen tähden; ja totisesti oli Ruotsin kuningas Kustaa Adolf ristiritari jalointa lajia. Hänestä saattoi sen nähdä yhtä hyvin kuin sen saattoi kuulla hänen puheestaan; ja sanat, jotka hän lausui jäähyväisiksi säädyille Tukholman linnassa: "kenties emme näe toisiamme enää koskaan" — ne tunkeutuivat rakkauden vakavuudella jokaisen mieleen ja vihkivät edessä olevan taistelun pyhäksi taisteluksi. Hän ja me kävimme Jumalan taistelua, me tunsimme sen rinnassamme, ja sen tähden kiinnyimme me niin läheisesti toisiimme, vaikkei meidän kovan onnen päivänä Lützenin luona oltu sallittu seurata sankaria oikeaan kotiin. Sentähden saattoi valtiokanslerikin, kun hän puhui autuaasta kuninkaasta, sanoa, että jumalallinen sallimus ja neron mielijohde se sai kuninkaan lähtemään sorretun Saksanmaan avuksi ja taisteluun ihmishengen vapauden puolesta. Kuninkaan polvistuminen ja rukous, kun hän astui venheestä, joka oli hänet vienyt maihin Usedomiin, on ikäänkuin päällekirjotus hänen elämänkirjansa seuraavaan lukuun, joka lisäksi on kaunein ja on kantava hänen nimensä Ruotsin rajojen ylitse kautta koko Europan myöhäisimmillekin jälkiajoille.

Sitä suurta, mitä tämä luku sisältää, en minä voi kertoa, siihen vaaditaan toisia voimia; itse valtiokanslerikin, joka kuitenkin saneli oppineelle tohtori Chemnitiukselle, mitä tämän tuli kirjottaa, tunnusti, ettei hän voinut niinkuin tahtoi kirjotuksessa säilyttää tätä kallisarvoista satua. Minä pysyttäydyn pienten parissa ja pienissä tapauksissa, toisin sanoen juuri siinä, jota suuressa kirjassa pidetään sivuseikkana.

Ensimäinen tapaus, jonka nyt aion kertoa, ja joka on saanut nimekseen Wollinin leopardit, koska — niin, sehän näkyy itse kertomuksesta! — tämä tapaus on läheisimmässä yhteydessä kuninkaan persoonan kanssa.

Astuttuamme maihin Usedomissa — se tapahtui kesäkuun 26 p:nä, mitä pitkällisimmän matkan jälkeen, sillä me astuimme laivaan toukokuun viimeisenä päivänä ja olimme silloin valmiit purjehtimaan, mutta meitä viivytti vastatuuli, niin että me vasta kolmen viikon perästä pääsimme oikein merille — astuttuamme maihin pääsimme kyllä pian Oderin suistomaiden herraksi. Se oli tehty ennen kesäkuun loppua, jonka jälkeen kuningas marsitti jalkaväkensä Haffin ylitse ja voitti Stettinin. Minä olin mukana, mutta kulin jälleen pää täynnä synkkiä ajatuksia ja levottomuus sydämessä; sillä jälleen oli kysymys jostakin ilkeästä kepposesta, joka olisi tehtävä autuasta kuningasta vastaan.

Ensi kerran aavistutti minua, että jotakin sellaista oli tekeillä, ratsastaessamme Peenemündestä saaren ylitse Swinemündeen Usedomin etelärannalle. Matkalla sinne levähti kuningas eräässä luostarissa, jonka nimi oli Burglowa. Se oli yöllä heinäkuun 2 päivää vasten. Varhain aamulla seisoin pidellen kuninkaan hevosta, ja ratsumiehet, joiden oli seurattava häntä, seisoivat keskustellen ympärillä, jotkut istuivat jo ratsaillakin.

Silloin näin minä puiden takaa vilahduksen miehestä, jonka tunsin hyvin, kun hän tuli lähemmäksi. Hän oli muuan italialainen ratsumestari, joka jo talvella oli tarjonnut kuninkaalle palvelustaan; häntä ei kuitenkaan oltu hyväksytty, vaan hän oli seurannut mukana omalla kustannuksellaan. Hänen kasvonsa ja koko ihminen olivat muuten ensi hetkestä, jona hänet näin, tehneet minuun vastenmielisen vaikutuksen, ja itse tämä hiipiminenkin puiden välissä näytti minusta kummalliselta. Hän ei voinut aavistaa, että minun silmäni seurasivat häntä niin tarkoin seistessäni hevosen takana nojaten päälläni tämän kaulaan, niin että hädin tuskin saatoin nähdä lähitienoille. Kukaan muu ei häntä huomannut, sillä hoviherrat ja upseerit, jotka kuuluivat kuninkaan seurueeseen, seisoivat kauempana luostarinpihassa, ja heillä oli sitä paitsi niin paljon puhumista äkillisestä menestyksestä Peenemünden luona ja siitä selittämättömästä seikasta, että keisarilliset sallivat meidän tällä tavoin ilman mitään vastarintaa saavuttaa pohjan ja lujan lähtökohdan, niin ettei heille johtunut mieleenkään katsella ympärilleen sellaisilla silmillä kuin minun, jotka nyt kerran olivat sellaiset, että näkivät tai olivat näkevinään vilppiä ja juonia ikäänkuin ilmassa heti kun oli kysymys kuninkaasta.

Kun hän nyt seisoi muutaman vaahteran varjossa, väijyvä katse kiinnitettynä muutamaan luostarin ikkunaan, jossa hän epäilemättä näki kuninkaan (sillä hänen huoneensa oli sillä puolella), oli mahdoton erehtyä siitä, mitä hänen mielessään liikkui. Niin synkät ja niin vihaa ja uhkaa täynnä olivat nämä kasvot, ja silmistä loisti kamala kiilto, kuten metsänpedon ollessa valmiina hyppäykseen.