Henkisotilaan kertomuksia: Kustaa Adolfin historian tapauksista

by C. Georg Starbäck

JOHDANTO.

Henkisotilaasta sananen.

Mälarin muutaman läntisimmän lahden rannalla sijaitsee vanha, nyttemmin puoleksi unhotettu linna, — Akseli Oxenstjernan rakennuttama Tidö. Äskettäin, ennenkuin tila oli viimeisen kerran myyty, oli se runsaine erilaatuisine kokoelmineen muinaisten päivien muistomerkkien kätketty museo, erittäinkin sen ajan, jota me pidämme Ruotsin kunniakkaimpana — Kustaa II Adolfin. Silloinen omistaja oli linnan laitattanut alkuperäiseen kuntoonsa, ja huoneet olivat suurimmaksi osaksi kalustetut samoilla huonekaluilla kuin suuren valtiokanslerin aikaan. Tässä linnassa saattoi myös unelmiensa siivin kiitää pois hetken hyörinästä ja kotiutua mainittuun aikaan, joka, vaikka se monessa suhteessa olikin raaka ja sievistymätön, kuitenkin yhdessä suhteessa saavuttaa kaikkien aikojen ihailun, siinä nimittäin, että silloin voitiin uhrata henki aatteen puolesta.

Ja astuessaan sisään kaunisrakenteisesta portista ja nähdessään edessään linnanpihan, takalistolla korkeat linnanportaat, jotka seitsemännentoista vuosisadan tapaan olivat koristetut suurilla kiveen hakatuilla kiemuroilla ja irrallisilla kartiopatsailla — joutui tunnelman valtaan, joka teki mielen herkäksi niille kuville, joita suuri rakennus herätti jokaisella askeleella. Tunsi nykyisestä elämästä siirtyvänsä siihen, jota elettiin parisen vuosisataa takaperin, muistot hahmottuivat ja elpyivät eloon, luuli näkevänsä varjojen vaeltavan edes ja takaisin, luuli kuulevansa ääniä ja puhetta, vaikka asumattomassa linnassa oli niin hiljaista kuin haudassa.

Kunnioituksen tunteella astui vastaanottosaliin ja näki valtaistuimen koristellun kunniataivaan ja mustalla samettipeitteellä verhotun pöydän. Oli kuin valtiokanslerin juuri pitäisi tulla tai olisi hän äsken lähtenyt paikoiltaan ja poistunut sisempiin huoneihin. Vieressä oli "katajahuone", jonka lattia, seinät, katto olivat laudotetut katajalla, ja "kuningatar Kirstin sänkykamari" — viheriällä sisustettu huone, joka oli säilytetty aivan sellaisena kuin se oli Kustaa Adolfin tyttären vieraillessa isänsä ystävän luona, jonka elämän illan hän niin syvästi katkeroitti. Kuningattaren muotokuva oli seinällä. Hän oli näköjään hymyilevä ja leppeä, mutta kuinka tympäisevä olikaan tämä hymy, kun ajatuksissaan asetti iäkkään Akseli Oxenstjernan hänen rinnalleen! Ehdottomasti muistui mieleen, mitä hänen sydänsurussaan täytyi kirjottaa pojalleen Osnabrückin rauhankokoukseen: "Saan kärsiä nyt paljo juuri siltä, jonka parhaaksi olen heittäytynyt kaikenlaatuisiin vaivoihin ja puuhiin, mutta joka ei ole näiden uhrausten arvoinen… Tämä on minun osani, se on myös sinun; kenties tulee meille molemmille vieläkin pahempaa. Mutta luota Jumalan apuun ja neuvoon ja tee mikä oikein on. Kun voi vaieta, niin vaikene; mitä täytyy halveksia, halveksi sitä; mitä täytyy kohdella naurulla, naura sille! Mutta mitä ei kunnialla voi kärsiä, älä sitä kärsi! En voi uskoa paperille enempää, koska en tiedä, kenen käsiin kirje voi joutua."

Akseli Oxenstjernan kirjotuspulpetti, jonka ääressä tämäkin kirje kirjotettiin, oli vielä paikoillaan hänen työhuoneessaan, samoin kuin se lipas, jossa hän säilytti suuren kuninkaansa kirjevaihtoa. Mutta samoin kuin kuningattaren kuvan näkeminen herätti ajatuksia, jotka olivat omansa korottamaan tätä suurta miestä, niin vaikuttivat myös ne vielä vanhemman ajan muistomerkit, joita näyteltiin varushuoneessa. Siellä nähtiin monia eri esineitä, jotka havainnollisesti valaisivat hänen aikaansa, — kuten hänen ratsastussatulansa, pistoolinsa miekkansa ja kannuksensa, hänen rekensä, lippuja ja ristikeihäitä, jollaisia hänen henkivartiansa olivat käyttäneet, — mutta siellä nähtiin myöskin varustus, johon hänen sukulaisensa, arkkipiispa Jöns Pentinpoika (Oxenstjerna), pukeutui, kun hän Upsalan kirkon pääalttarin edessä riisui piispankaapunsa ja vannoi karkottavansa Ruotsin kuninkaan. Ja ikäänkuin tämän pappisvaltiaan historian täydennykseksi ja hänen ja hänen puolueensa toiminnan hedelmien valaisemiseksi nähtiin täällä myös miekka, jollaista käytettiin verilöylyssä vuonna 1520.

Merkillistä kyllä vaeltaa ajatus helpommin menneisyyden maaperällä ja näkee ja ymmärtää elävämmin kuin muuten kertomukset siitä suuresta, jalosta ja valtavasta, mitä silloin ajateltiin ja tehtiin, kun ruumiillinen silmä näkee edessään esineitä, vaikkapa vähäpätöisimpiäkin, siltä ajalta, jolloin suuret miehet elivät. Se on tosin yhä päättynyt kokonaisuus, mutta se siirtyy katselijan silmien eteen. Seisoo ikäänkuin virran partaalla, jonka kuohuvat aallot ovat äsken hämmästyttäneet maailmaa, vaikka ne nyt ovat asettuneet lepoon. Se havainnollinen katsaus Akseli Oxenstjernan elämään, jonka kaikista näistä esineistä sai, pani ehdottomasti huudahtamaan kuningas Kaarle X:n sanat hänen kuolinvuoteellaan: "Onnellinen, joka on niin elänyt; onnellinen, joka niin kuolee!"

Vanha mies ja hänen molemmat poikansa menivät aivan perätysten hautaan. Isä kuoli 1654, vanhempi poika Johan 1657 ja nuorempi Erik 1656. Tämä poika peri Tidön isältään, ja hänen kuolemansa jälkeen eli hänen puolisonsa, kreivitär Elsa Elisabeth Brahe — Lützenissä kaatuneen Niilo Brahen tytär — täällä lapsineen muutamia vuosia edelleen. Mutta sitten kosi Kaarle X:n veli, herttua Juhana Adolf, kreivitär Elsaa, ja niin vietettiin Tidössä häät.

Tarvitsee vain muistaa sitä ruhtinaallista rikkautta ja arvoa, joka tähän aikaan oli Ruotsin ylhäisaatelille ominainen, sekä että sulhanen oli kuninkaiden tyttärenpoika ja veli, että hänen sisarensa oli naimisissa Magnus Gabriel De la Gardien kanssa ja että morsiamen setä oli Pietari Brahe, jotka kaksi miestä silloin joksikin aikaa merkitsivät enimmän Ruotsin maassa, — tarvitsee vain muistaa nämä seikat käsittääkseen, millä loistolla ja komeudella nämä häät vietettiin. Tämän yhtä epäillyn kuin epäluuloisen ruhtinaan tarkotus olikin tämän avioliiton kautta voittaa ylhäisaateli puolelleen, joka ei kuitenkaan onnistunut.

Muuan, johon kaikki se hälinä ja kaikki se rikkaus, joka täällä rehotti, ei tehnyt suurtakaan vaikutusta, oli eräs vanha mies vanhanaikaisessa puvussa, jollaisia Kustaa Adolfin henkisotilaat käyttivät. Hän oli pitkäkasvuinen, kookas ukko, jonka hopeanharmaat hapset näyttivät olevan ainoastaan koristeena hänen korkean otsansa ympärillä, sillä voimien riutumista eivät ne ilmaisseet. Jaloilla kasvojen piirteillä, jotka ensi näkemältä näyttivät ankaroilta ja vakavilta, lepäsi tyyneys, jota saattoi sanoa juhlalliseksi, samalla kuin lapsellisen harras hymy huulilla ilmaisi sisällistä voimaa, joka vasten luontoaankin kärsi sen mitä ei voinut estää tai muuttaa. Koko mies teki katsojaan saman vaikutuksen kuin hyvin päätetty työpäivä, kuin kaunis kesäilta, jolloin kellastuvat viljapellot kypsyvät korjattaviksi ja soitetaan hartaushetkeen pitäjänkirkkoon.