Mies oli ollut sankarikuninkaan mukana alusta loppuun, ja sitten oli hän ollut valtiokanslerin mukana. Nyt seisoi hän yksikseen jälellä aikana, jota hän ei itse alkanut ymmärtää ja joka ei ymmärtänyt häntä, seisoi jälellä vanhassa puvussaan, vuottaen aikaansa, kuten muinen oli tehnyt taistelun tuoksinassa Puolan ja Saksan sotakentillä. Mutta rakas oli hän kuitenkin kaikille, jotka tulivat kosketukseen hänen kanssansa, ja hän säilytti heidän mielessään tuoreena muiston siitä ajasta, joka oli ollut hänen aikansa. Moni nuori herra tai neiti saattoi tosin hymähtää hänen haalistuneelle puvulleen ja hänen vakavalle naamalleen, joka niin vähän sopi siihen juhlahumun ja omavaltaisten tapojen aikaan, joka oli alkanut Kirsti kuningattaren mukana ja joka vielä jatkui, vaikkakin Kaarle X:n sota sitä hieman keskeytti — mutta he eivät häntä tunteneet.
Lapset tunsivat hänet, ja he eivät hymyilleet. Heille oli hän rakkain ja paras ystävä, joka ikäänkuin eli ainoastaan levittääkseen heille kuvia isoisän ajoilta ja kertoakseen heille hänen sanansa. Nyt olivat he tosin alaikäisiä, vanhin tytär oli ainoastaan yhdentoista vuoden vanha ja nuorin poika, Kaarle Kustaa, viisivuotias: mutta vielä myöhemminkin, kun tämä Kaarle Kustaa oli everstinä ja vanhempi veli Aksel, joka kaatui Lundin taistelussa, ratsumestarina henkirykmentissä; kuuntelivat he mielellään vanhuksen tarinoita Kustaa Adolfin urotöistä ja isoisän suurteoista.
Kuka oli sitten tämä mies, johon kaikki ylen ylhäiset häävieraat katsoivat ihmetellen, monet kunnioituksella, eikä kukaan välinpitämättömästi? "Hän oli henkisotilas!"
Enempää nyt ei tarvittu tietää tästä alhaisesta miehestä, vaikkakin häntä pidettiin arvossa. Hänen ominaisuutensa henkisotilaana ja vanhana huonekaluna valtiokanslerin talossa oli hänen ainoa arvonsa, hänen nimensä ja kaikkensa niiden mielestä, jotka pyörittivät Ruotsin ja Europan kohtaloita päissään, — se oli kylliksi myös niille, joita kiinnittivät häneen muut siteet kuin lyhyen yhdessäolon pintapuolinen tuttavuus.
Oxenstjernan talossa ei kukaan ajatellut vanhaa miestä koskaan muuten kuin "henkisotilaana". Hän ei tarvinnut mitään nimeä erotukseksi muista. Kaikki tiesivät, ketä tarkotettiin, kun puhuttiin henkisotilaasta. Ja sentähden olisi kenelle tahansa talonväestä tehtyyn kysymykseen, kuka vanha mies oli, saanut aivan kuin luonnostaan lankeavana täysin tyydyttävän vastauksen:
"Hän on henkisotilas!"
Hänen laitansa oli kuten vanhojen kansanlaulujemme tekijäin. Lauluja lauloi koko maa, mutta tekijöitä ei kukaan tuntenut. Eikä hän itsekään puhunut itsestään, ei edes kertomuksissaan luottanut ainoastaan siihen, mitä oli itse nähnyt ja kokenut, vaan myöskin siihen, mistä muiden luotettavain todisteiden kautta oli saanut varmuuden, eikä se ollut arvotonta, mitä hän tiesi henkilöistä ja tapahtumista, jotka kuuluvat Ruotsin suuruuden aikaan. Hän näki itsekin heidät kirkkaammassa ja heleämmässä valossa, mitä loitommalle aika siirsi taulun hänestä, jotta hän, kuten maalari, saattoi paremmin luoda yleiskatsauksen ja liittää eri osat kokonaisuudeksi. Väliin nähtiin korkeasti oppineiden miesten puhuttelevan häntä, kuten oli laita nyt häissäkin, kun pieni, likinäköinen ja koukkunenäinen Upsalan professori Johannes Schefferus, joka, kuinka kumartelevainen hän lyhyessä silkkiviitassaan olikin ylhäisiä kohtaan ja kuinka kohteliaasti hänen suunsa hienoine pikkuviiksineen hymyilikin hänen korkeakreivilliselle ylhäisyydelleen Magnus Gabriel De la Gardielle, kuitenkin niin kiintyi henkisotilaan kuvauksiin tapauksista "autuaan kuninkaan" aikana — niin nimitti aina henkisotilas Kustaa Adolfia, vaikka nyt Kaarle X:kin oli kuollut ja hänestäkin olisi voinut sanoa niin — ettei hän huomannut korkean kreivin viittausta, kun tämä kerran kulki sen verrattain syrjäisen huoneen lävitse, johon professori ja henkisotilas olivat vetäytyneet vierasten hälinästä.
"Hän oli henkisotilas!" — sanoi kreivi sitten ja hymyili alentuvasti professorille, kun tälle huomautettiin hänen pahasta virheestään ja hän riensi nöyrimmästi pyytämään anteeksi.
Toinen vaatimattomampi mies, joka tilaisuuden tarjoutuessa mielellään puhutteli henkisotilasta ja lausui kummastuksensa hänen monipuolisista tiedoistaan sellaisissakin asioissa, jotka olivat tai joiden olisi pitänyt olla hänen käsityksensä yläpuolella, oli kreivi Gabriel Gabrielinpoika Oxenstjernan kotisaarnaaja. Hänen nimensä oli Elof Skragge, ja kreivi Gabriel ylensi hänet leskikuningatar Hedvig Eleonoran hovisaarnaajaksi samana vuonna, jona nämä häät pidettiin, ja kolme vuotta myöhemmin Moran kirkkoherraksi Taalainmaahan.
Häiden jälkeen menivät ylhäiset vieraat pois, ja myöskin morsian ja sulhanen menivät pois; heidän piti asua herttuan linnassa, Stegeborgissa, joka sijaitsi Itä-Göötinmaalla. Mutta henkisotilas jäi edelleen Tidöhön, jossa nyt tuli sangen autiota ja hiljaista. Vanha mies kulki täällä yksin muistoineen, kunnes vuoden kuluttua nuori kreivi Kaarle Kustaa toi kotiin morsiamensa Hedvig Ebba De la Gardien, valtiokanslerin, kreivi Magnus Gabrielin tyttären. Kreivi Kaarle Kustaa matkusti kuitenkin samana vuonna Wieniin ja kuoli siellä kolme vuotta myöhemmin. Kahdesta pojasta kuoli vanhempi vuotta ennen isäänsä, ja nuorempaa, Akseli Oxenstjernan sukuhaaran viimeistä jälkeläistä, kasvatti hänen äitinsä täällä kotona, kunnes onneton putoaminen eräältä Kägleholman parvekkeelta lyhensi rouvan päivät. Silloin oli Kaarle Kustaa neljäntoista vuotias. Hän oli vanhan henkisotilaan silmäterä, ja kaiken sen hyvän, jalon ja ylistettävän, mitä hänen vanha herransa valtiokansleri oli ajatellut ja toiminut, koko hänen parhaan työnsä siunauksen oli runsaimmassa määrin langettava tämän viimeisen jälkeläisen osaksi. Se oli henkisotilaan toivo, ja hän hymyili ihastuksissaan tulevaisuudenunelmilleen. Mutta nuori kreivi lähti sotaan, ja sitten saapui kotiin viesti, että hän oli kuollut.