Sotamarski hypähti luo ja vetäisi sormuksen hänen sormestaan ja kysäsi helposti käsitettävällä innolla, kuinka hän oli saanut sen. Tyttö paran oli kuitenkin niin vallannut ilo sen johdosta, että hän vihdoinkin oli onnistunut tuomaan tämän sormuksen perille, ja toiselta puolen suru nähdessään rakkaan rouva Kristinan kalpeat, riutuneet kasvot, ettei hän voinut saada sanaakaan suustaan. Mutta minä puhuin hänen sijastaan, jotta niin Kustaa herra kuin rouva Kristinakin tiesivät koko jutun, ja kuolemankalpeilla kasvoillaan hymy, jota voi kuvailla, ojensi rouva Kristina kätensä uskolliselle, mutta syyttömästi epäillylle tytölle, joka hänelle oli kerran ollut niin rakas. Tyttö ei saanut sitten poistua hänen luotaan niinä hetkinä, jotka rouva Kristinalla olivat vielä jälellä tässä elämässä, ja sitten pysyi hän hänen tyttärensä rinnalla niin kauan kuin tämä eli. Rouva Kristina kuoli puolipäivän aikaan. Pieni poika kuoli jo ennen.
Mutta Märta ja hänen miehensä saivat hyvin ansaitun rangaistuksensa.
Kun palasin kuninkaan luo, oli hänen vihansa jo asettunut, ja kun kerroin hänelle kaiken, sanoi hän:
"Herran tiet eivät ole niinkuin meidän tiemme… luullakseni tapaan pian Kustaa herran ja saan auttaa häntä unhottamaan sen ainoan hairahduksen, josta minulla on ollut aihetta häntä nuhdella."
Se tapahtuikin, kun he kohtasivat toisensa Alt-Brandenburgissa. Tillyn hyökkäys Saksin vaaliruhtinaan kimppuun, jonka johdosta vaaliruhtinaan oli pakko heittäytyä autuaan kuninkaan syliin, hälvensi myös painostavaa epävarmuutta kuninkaan ympärillä ja sai hänet ryntäämään eteenpäin peräytymisen sijaan.
Viiteselitykset:
[1] Suomennettuna kuuluisi laulu suunnilleen näin:
Pois toivo, miksi tahdotkaan mua enää houkutella, tuon ajan mulle kaunistaa turhalla loistehella, on tyly tyttö armahain, hän nautti juuri tuskastain — ei, eron teen mä ennen. —
Suoment. muist.
[2] Nykyinen Eläintarha.