Täällä seisoi muutamia hevosia satuloituina talon edustalla. Muutaman niistä tunsin samaksi, jolla sotamarskin oli tapana ratsastaa. Osasto suomalaisia ratsumiehiä oli aivan sisäänkäytävällä. Oli ilmeistä, että sotamarskia odotettiin joka hetki, samoin että sen täytyi olla mitä tärkeimmän syyn, joka viivytti häntä siellä sisällä.
Me laskeuduimme ratsailta ja minä menin sisään käytävään suojattini seuraamana. Ovessa kohtasin erään palvelijan, jonka pyysin opastamaan minut sotamarskin luo. Hän teki vastaväitteitä, mutta minä sanoin hänelle, että toin kirjeitä kuninkaalta, ja silloin riensi hän neuvomaan minulle tietä, portaita ylöspäin, kasvoillaan kuitenkin surun ilme, joka koski sydämeen.
Päästyämme portaiden yläpäähän kohtasimme parisen muita palvelijoita. Toinen heistä kävi suoraapäätä seuraajattareni kimppuun ja koetti sulkea hänen tiensä. Minä tartuin silloin hänen käteensä, mutta se ei auttanut. Palvelija sanoi: ei, tyttö ei saanut tulla sotamarskin ja rouva Kristinan silmien eteen, juuri nyt, ei millään ehdolla. Minä välitin vähät siitä, mitä hän sanoi, työnsin hänet vain syrjään, tempasin oven auki ja astuin sisään, yhä pidellen levottomuudesta ja pelosta vapisevaa tyttöä kädestä.
Mutta tuskin olimme astuneet sisään, ennenkuin Märta tuli meitä vastaan, niin, olisi parempi sanoa, hyökkäsi meitä vastaan, sillä hän oli aivan kuin hurjistunut naarastiikeri. Hänen silmänsä syöksivät tulta, ja hänen kasvonsa olivat niin kalpeat ja jäykät kuin niiden hakattujen kuvienkin uunin reunustalla, joiden läheisyydessä seisoimme.
"Sinä täällä!" huudahti hän. "Mikä on aikeesi… sinä saastutat ilman kuolevan läheisyydessä… sinä ilkeä tyttö, eikö sinulla sitten ole sydäntä rinnassasi."
Suunnilleen näin kuuluivat hänen sanansa, ja hän oli niin poissa suunniltaan, että hän ilmeisesti oli valmis mihin tahansa estääkseen syytöksen ja tuomion astumasta kynnyksen ylitse emäntänsä huoneeseen.
Mutta minulla ei ollut halua tarpeettomasti hukata aikaa. Työnsin hänet syrjään, tartuin lukkoon ja menin huoneeseen, jossa rouva Kristina makasi kuolinvuoteellaan ja sotamarski seisoi vuoteen vieressä. Ah, se oli surun päivä siinä talossa, ja minä näin kuinka kyynel toisensa jälkeen vieri sotamarskin poskia pitkin. Hän katsoi ylös, kun me astuimme sisään ja kiinnitti surullisen katseensa minuun. Sieluani viilsi, kun minun täytyi tunkeutua tuomaan kuninkaan vihansanaa jalon miehen kotiin ja singahduttaa se salaman välähdyksenä taivaalta hiljaisuuteen kuolevan puolison kuolinvuoteen ympärillä. Kaikki kysymykset, joita hänen huulensa näyttivät tahtovan lausua, mykistyivät, kun hän sai minut nähdä lähempää. Hän tunsi minut liiankin hyvin tietääkseen, mille asialle tulin ja ojensi kätensä ottaakseen vastaan kuninkaan kirjeen, jonka minä hänelle jätinkin.
"Kuninkaalta?" kuiskasi sairas, ja Kustaa herra nyökkäsi hymyillen, samalla kääntyen pois avatakseen kuninkaan kirjeen.
Minä seisoin yhä oven suussa, ja suojatti parkani aivan suli kyyneliin. Kuitenkin onnistui hän hieman malttamaan mieltänsä, kun ovi avautui ja Märta pisti päänsä sisälle. Muuan palvelija näyttäytyi aivan hänen takanaan. Luonnollisesti oli tarkotus vetää tyttö ulos, toivossa, ettei täällä tehtäisi mitään vastarintaa. Mutta minä vedin itkevän keskemmälle lattiaa niin että rouva Kristina voi hänet nähdä, ja nostin hänen kättään, niin että hän näkisi sormuksen.
"Kaikkivaltias Jumala!… Sormus!" huudahti Märta aivan takanani, ja niin sotamarski kuin rouva Kristinakin suuntasivat katseensa tytön käteen.