"Niin", vastasi tyttö, ja hänen äänensä vapisi, "sen täytyy olla minun, muuten… muuten en koskaan astu jalallanikaan linnaan."
"Herra varjelkoon, kuinka se kuuluu vakavalta", nauraa hykersi kauppamies, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt sanoa enempää, riensi tyttö ulompaan huoneeseen, johon hän seurasi jälestä.
Siellä seisoi tyttö, kun minä tulin ovelle voidakseni nähdä mitä tapahtui, siellä seisoi hän paljas veitsi kädessään ja sanoi niin varmalla äänellä, ettei se jättänyt tilaa epäilyksille, että hän tappaisi itsensä, jos huomaisi tulleensa petetyksi. Kauppamies koetti hyvin sanoin häntä tyynnyttää, ja hän oli niistä mielistyvinään, mutta lisäsi että hän tahtoi kantaa sormuksen sormessaan todistukseksi siitä, ettei häntä aiottu pettää. Eihän se kuitenkaan paljoa merkinnyt, saiko hän sen muutamia tunteja ennemmin tai myöhemmin. Kauppamies tinki vastaan, mutta lopulta taipui hän ja hieman epäröityään otti esiin sormuksen, jonka hän pani hänen käteensä.
"Mutta nyt lähdemmekin heti taipaleelle!" sanoi hän sen jälkeen ja tarttui tytön käteen viedäkseen hänet ulos.
Minä olin rientämäisilläni esiin, mutta huomasin, kuinka tyttö pimeänhämärässä tutki sormusta.
"Epäiletkö vielä petosta?" kysyi kauppamies, ja tyttö vastasi:
"Kyllä, niin teen, mutta sormus on oikea!" ja sitten lankesi hän polvilleen suudellen sitä.
"Pian, pian!" kehotti kauppamies.
Mutta nyt astuin minä esiin ja tartuin häntä kaulukseen. Kauppamies huusi, että hänet oli petetty, väki heräsi kaikkialla ja saapui paikalle. Minä tyynnytin heidät sillä selityksellä, että kuninkaan nimessä vangitsin petturin ja varkaan, ja hieman rimpuiltuaan istui hän sidottuna hevosen selässä, jonka jälkeen me kaikki kolme ripeällä ravilla lähdimme talosta Penkunin linnan läheltä, minä taluttaen vangin hevosta suitsista.
Ratsastimme Stettiniin jo aamupäivällä. Jätin vangin vartioille portilla, jonka jälkeen minä ja sormuksen omistamisesta iloinen suojattini jatkoimme taivaltamme suoraa päätä sotamarskin asuntoon.