"Silloin kiitän Jumalaa, joka toi minut tiellesi", sanoin minä. "Nyt teemme Jumalan avulla kaikki juonet tyhjiksi!"
"Mutta sormus!" huudahti hän.
Sormuksen, tuumin minä, ottaisin väkisin, ja kurjalla konnalle osaisin kyllä toimittaa hyvin ansaitun rangaistuksen. Mutta hän kiinnitti huomiotani johonkin, jota en ollut ajatellut. Hän oli rohkea tyttö, juuri sellainen, joita maassamme on syntynyt moniakin. Hän oli lämmin innostuksessaan siihen asiaan, jonka oli ottanut päämääräkseen, ja kuitenkin kylmäverinen, ettei hän suurimmassakaan vaarassa hätiköinyt.
Sovimme pian siitä, että tässä aluksi oli käytettävä viekkautta viekkautta vastaan, jos tahdoimme saada sormuksen takaisin ja voittaa aikaa, joka oli kahdessakin merkityksessä tarpeellista, osaksi minun asiani tähden sotamarskille, joka oli Stettinissä, osaksi rouva Kristinan tähden, joka makasi kuolemaisillaan. Minulla ei ollut paljo lisättävää tai muutettavaa hänen ehdotuksessaan. Se koski ainoastaan sormuksen saamista takaisin. Muu sai jäädä minun asiakseni.
Kuu oli vaipunut mailleen meidän keskustelumme aikana, niin että huoneessa oli aivan pimeä. Me otaksuimme, että kauppamies saapuisi päivän koitteessa, ja sen hän tekikin. Minä olin kyyristynyt huoneen pimeimpään nurkkaan, jottei hän aavistanut läsnäoloani, vaikkakin hän katseli epäluuloisesti ympärilleen heti saavuttuaan ja kysyi oliko ketään käynyt huoneessa. Tyttö mainitsi silloin, että isännän vaimo oli käynyt noutamassa joitakin vaatteita, ja tämä tyynnytti häntä, sillä tällä tavoin sai yksinkertaisen selityksensä se seikka, että ovi ei enää ollut ulkoapäin säpissä.
Mies alkoi puhutella sangen lempeästi ja ystävällisesti tyttöä ja kiitteli häntä, kuultuaan, ettei hän ollut ollenkaan peloissaan. Sillä eihän hänellä ollut mitään pelättävää, ei kerrassaan mitään, tuumi mies.
"Ei mitään", vastasi tyttö, "ainoastaan aika kuluu liian hitaasti."
"Ho, ho", nauroi kauppamies, "joudumme kyllin ajoissa, kyllin ajoissa… armollinen herra tulee varmaan hyvin iloiseksi."
"Mutta saanhan minä vain sormuksen?" keskeytti tyttö. "Olemmehan siitä yksimieliset?"
"Tietysti", riensi kauppamies vakuuttamaan, "tietysti, sormus tulee omaksenne, tai oikeammin se on teidän, niin se on."