Käsitin nyt selvään, mitä intohimoinen mies aikoi kiihtyneessä tilassaan, ja tartuin hämmästyneenä hänen käteensä.
"Melcher!" sanoin minä. "Onko varmaa, että Monica elää?"
Minun kysymykseni aiheutti vastakysymyksen, ja minä kerroin nyt tapauksen taannoisena myrskyisenä yönä kohtauksemme jälkeen Waldemarin saarella huhtikuussa, ja minä kerroin myös, kuinka olin löytänyt pienen ruusunpunaisen kaulaliinan, joka minulla vielä oli tallessa ja jonka aioin jättää Melcherille.
Hän kuunteli tarkkaavaisesti, ja lopetettuani seisoi hän nyt vaiti hetken, mutta sitten syttyi taasen vanha liekki hänen silmiinsä.
"Kenties olisi ollut parempi", sanoi hän, "jos hän sinä yönä olisi mennyt isänsä mukana, parempi hänelle ja minulle… Mutta koska hän nyt elää, niin on hän tavalla tai toisella pelastunut… sillä hän elää, ja ennen vuoden loppua on hän morsian."
"Ja kuinka sen tiedät?"
"Kysyin siitä hänen sukulaiseltaan, rouva Margaretalta… ja hän sanoi sen tietävänsä varmasti… Monicaa itseään en ole saanut puhutella, en Benhamrassa, jossa hän on oleskellut isänsä kuoleman jälkeen, enkä täällä hänen isänsä talossa."
"Mutta täytyyhän sinun toki tavata hänet ja kuulla asia hänen omasta suustaan… en päästä sinua ennen kuin olet luvannut minulle sen."
"Liian myöhään!" huudahti Melcher ja tempasi lyhyen tikarin uumavyöstään.
Huomasin että täytyi käyttää väkivaltaa. Niin hurja oli katse, niin kiihkeä pieninkin liike, etteivät pelkät sanat ilmeisesti pystyneet saamaan mitään aikaan.