"Se on hän!" sanoi hän viitaten ikkunaan, samalla kuin hänen kasvonsa vetääntyivät katkeraan hymyyn.
"Hän?" kysäisin minä voimatta käsittää mitä tai ketä hän tarkotti.
"Kuka hän?"
Mutta ylhäällä ikkunassa näin vilahduksen mustapukuisesta olennosta, joka nopeasti vetääntyi sisemmälle huoneeseen, ikäänkuin tahtoen välttää katseitamme.
"Se on Monica!" kuiskasi Melcher aivan korvaani ja veti minua samassa eteenpäin kadulla.
Hän kertoi nyt minulle, kuinka hän vältti sen kohtalon, joka oli häntä uhannut Heidelbergissa. Se, jonka siellä näimme, ei ollut Monica, vaan eräs ylhäinen saksalainen nainen, vaaliruhtinaan kanslerin kihlattu. Että saattoi olla kaksi niin samannäköistä ihmistä kuin tämä Fräulein ja Monica, sitä olen aina ihmetellyt, mutta eihän se ole aivan niinkään harvinaista. Autuas kuningas ja sotamarsalkka, herra Johan Banér olivat myös jokseenkin yhdennäköiset, ja taistelun tuoksinassa saattoi heihin nähden usein erehtyä. Kuningas oli tosiaankin kertomalla Melcherin tarinan, joka sitten kierteli kaikkien huulilla Heidelbergin hovissa ja herätti kaikkien mielissä sääliä onnetonta rakastajaa kohtaan, pelastanut hänet kuolemanrangaistuksesta. Mutta hänen tekonsa oli kuitenkin niin uhkarohkea, ettei häntä voitu jättää aivan rankaisematta, ja sentähden oli hänet pidetty vankeudessa koko kesän. Hänellä oli sitten ollut toimitettavana erinäisiä herransa, pfalzkreivin, asioita, ja vasta kuninkaan morsiamen Kalmariin saapumisen jälkeisenä päivänä oli hän tullut sinne.
"Ja Monica?" kysyin minä, uteliaana tietämään, kuinka hän niin varmasti saattoi sanoa, että mustapukuinen olento ikkunassa oli todellakin hän.
Hän katsoi minuun hymyillen synkkää epätoivon hymyä ja veti minut mukanaan kapealle kadulle, joka vei Pyhän Gertrudin kappeliin.[4] Hän kulki kiirehtien edelläni ikäänkuin hänellä olisi ollut mielessään päätös, jonka toteuttaminen nyt oli tapahtuva. Kun saavuimme kappelin luo, oli siellä verrattain äänetöntä ja hiljaista. Melcher meni suoraa tietä lukkarin asuntoon, josta hän sai avaimet hautaholviin kirkon alla. Sitten tarttui hän käteeni ja vei minut alas. Vaelluksemme oli kammottava täällä kuolleiden joukossa. Askeleet kaikuivat niin kumeina kiviholveissa, ja oli aivan pimeää muualla paitsi perimäisessä pohjukassa, jossa paloi pari kynttilää erään kirstun vieressä. Melcher oli viettänyt hyvän osan aamupäivästä tämän kirstun ääressä, joka sisälsi Pietari Kauppasaksan tomun, ja hän oli sytyttänyt kynttilätkin.
Kun me lähestyimme kirstua, juoksi hän luo ja suuteli sitä kiihkeästi kerran toisensa jälkeen. Sen jälkeen hän nousi ja kääntyi minuun, ja hänen kasvonsa olivat silloin niin juhlalliset ja hänen silmänsä paloivat niin tavattomalla loisteella, että minä tunsin kylmän väristyksen, aivan kuin mikäkin haamu olisi seissut edessäni.
"Tässä lepää ainoa, joka tahtoi minulle hyvää tässä elämässä!" sanoi hän laskien kätensä kirstulle.
"Ja nyt menen hänen luoksensa… Älä kuitenkaan luule, että olen sinut ottanut mukaan ainoastaan todistamaan täältä lähtöäni… ei, tahtoisin pyytää sinulta jotakin… Kas tässä, tämän sormuksen antoi minulle Monica, lapsena… anna nyt se hänelle takaisin… olisin tehnyt sen itse, jos olisin saanut häntä tavata… Sano hänelle myös, että eräänä synkkänä hetkenä elämässäni ei ollut hänen sulhasensa ja kuoleman väliä pitemmältä kuin miekkani pituus… sano hänelle myös, että annan hänelle anteeksi ja toivotan hänelle onnea, jota hän ei minulle suonut!"