* * * * *
Marraskuussa vietti kuningas häänsä Tukholmassa. Kun näin kaiken sen komeuden, jonka kuningas suurella huolella oli onnistunut saamaan aikaan morsiamensa vastaanottajaisiin, ja vertasin siihen vakavaa leskikuningatarta ja hänen mielipiteitään moisesta rihkamasta, johtui mieleeni laulu kuningatar Rikissan saapumisesta, kuinka hän sanoi Ruotsin rouville, jotka olivat tulleet rajalle häntä vastaan:
"Ja isäni maassa ollessain
mä kultavaunuissa ajella sain",
sekä kuinka Ruotsin rouvat vastasivat hänelle "kaikella kunnioituksella": —
"Juuttien tapoja älä tuo meille. Hopeasatuloin, kultasuitsin ratsain kulkevat Ruotsin rouvat. Niin ollut on tapana vanhastaan, ja pysyä saakin se ennallaan." —
Paitsi ruhtinaallisia henkilöitä, jotka olivat kuningattaren mukana, nimittäin hänen äitiään, tätiään ja sisartaan, oli hänellä kolme hovimestaritarta, kahdeksan hovineitsyttä, hovimestari ja seitsemän hovijunkkaria. Kuningatar itse oli niin korea, ettei koskaan olisi luullut näkevänsä niin paljo koruja ja rikkautta yhtyneenä niin suureen kauneuteen. Sillä sorea hän oli, sitä ei voi kukaan kieltää, ja kuningas näytti ylen onnelliselta. Hänen veljensä, herttua Kaarle Filip, ja herra Holger Rosencrantz, Tanskan kuninkaan lähettiläs, saattoivat kuningatarta hääsaatossa.
Tukholmassa vilisi niinä päivinä väkeä koko Ruotsin valtakunnasta. Liivinmaaltakin saapui viisikymmentä aatelismiestä lisäämään hääloistoa. Vanha leskikuningatar Katarina Stenbock oli myös mukana, hän, joka omista häistään lähtien vanhan Kustaa kuninkaan kanssa muisti niin paljo kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut kuningashuoneessa. Kuninkaan äiti, jonka nyt olisi pitänyt olla sydämestään iloinen nähdessään suunnitelmansa täydelleen toteutuneena, kun Ebba neiti oli jo naitu ja hänen kuninkaallinen kosijansa nyt meni vihkituoliin, — kuninkaan äiti ei tahtonut olla mukana autuaan kuninkaan häissä. Ainoastaan kuninkaan hartaimmat rukoukset saivat hänet vihdoin taipumaan. Minulla oli osani hoidettavana ja yllinkyllin tehtävää. Linna oli vieraita aivan täytenään, ja yksi juoksi sinne ja toinen tänne, kaikki toimittaen askareitaan. Vasta hääpäivän iltana sain hetkisen, jolloin voin sanoa olevani omilla hoteillani. Kulin verkalleen linnasta alas kaupunkiin, jossa oli vaikea päästä tungoksen tähden eteenpäin; luulen, että koko Tukholma oli sinä päivänä jalkeilla, puhumattakaan kaikista aatelisrouvista ja -palvelijoista. Kulkiessani Länsi-Pitkäkatua eteenpäin tulin sen talon luo, joka kerran oli kuulunut Pietari Kauppasaksalle.
Nähdessäni portin ja portaat, joita myöten kerran kannoin ylös kuolleen miehen, heräsi yhtäkkiä mielessäni elävästi muisto tuosta huhtikuun päivästä ja Monicasta. Surullisen päivän jälkeen Heidelbergissa on ollut voinut vapautua tästä rakkausjutusta, en myöskään saada selville, oliko se Monica, jonka siellä näin, todellakin hän vai ei. Enimmäkseen olinkin oleskellut kaukana Tukholmasta, niin etten todenteolla voinut ryhtyä asiaa tiedustelemaan. Niiden kertomusten mukaan, joita olin kuullut Melcheristä, en tiennyt muuta kuin että hänet todellakin oli rangaistu kuolemalla. Nimeä ei minulle oltu sanottu, mutta mies, jolta asiata kysyin, tiesi, että sellaisen rangaistuksen oli eräs mies kärsinyt siihen aikaan, ja kukapa muu se olisi voinut olla? Kuninkaalta en voinut kysyä, pfalzkreiviä en ollut nähnyt koko kesänä. Nyt johtui kaikki, mikä oli tämän asian yhteydessä, mieleeni uudella voimalla, ja ajattelin itsekseni, että ensi tilassa etsin käsiini herra Abraham Cabeljoun ja rouva Margaretan, jotka ainakin voivat antaa minulle varmuuden, oliko Monica kuollut vai elikö hän vielä.
Minä seisoin kauan katsellen vanhaa taloa, jonka ikkunaluukut olivat ruuvatut kiinni, ja sain silloin monta sysäystä ohikulkijoilta, jotka eivät voineet käsittää, mitä arvoa pimeällä rakennuksella saattoi olla minulle. Kun vihdoin käännyin lähteäkseni, näin vähän matkan päässä kookkaan miehen, kalpean kuin kuolema, seisovan käsivarret ristissä ja katselevan erääseen talon ikkunaan, jonka nyt vasta huomasin olevan auki ja siten ilmaisevan, että huone sen sisäpuolella oli asuttu. Minun mielessäni heräsi heti ajatus rientää taloon ja alkaa Monicaa koskeva kyselyni, kun kalpea mies pidätti minut lyömällä olalleni.
Hän ei ollut kukaan muu kuin Melcher, vaikkakin niin muuttuneena, että minun tarvitsi katsella häntä kauan, ennenkuin hänet oikein tunsin. Syvälle vajonneet silmät paloivat kuin tuliset hiilet mustien kulmakarvojen alla, ja puolet kasvoista peitti paksu parta. Tuska, viha ja epätoivo kuvastui hänen kalpealla, ryppyisellä otsallaan, ja samaa ilmaisivat hänen sisäänpainuneet poskensa ja yhteenpuristuneet hampaansa.