"Monica!" huudahti hän. "Silläkö tavoin pidät lupauksesi minulle?…
Voi sinua, petturi, joka niin saatat leikkiä sydämillä!"
Kauhusta huudahtaen tarrautui Monica kanslerin käsivarteen, ja ympärille kerääntyi väkeä, jonka hätähuuto oli houkutellut paikalle. Kansleri näytti synkältä ja vihaiselta. Kehässä oli muutamia vaaliruhtinaan henkivartioitakin. Hän viittasi heille, ja he lopettivat jutun lyhyeen.
He riensivät esiin ja saarsivat nuorukaisen. Hän teki vastarintaa ja heitteli heitä luotaan kuin he olisivat olleet pahaisia poikasia. Mutta lisäksi tuli useampia, niin että hänen suuretkin ruumiinvoimansa lopulta kävivät riittämättömiksi, ja hänet vietiin pois vangittuna.
Kaikki kävi hyvin nopeaan. Se oli vain silmänräpäyksen työ. Minä en tiennyt mitä minun oli tehtävä, kun asia oli saanut tämän käänteen. Mutta jos nainen, joka piteli vaaliruhtinaan kanslerin käsivarresta, oli Pietari Kauppasaksan tytär, niin oli epäilemättä parempi niinkuin oli. Sillä mitään onnea ei Melcherille voinut konsanaan koittaa hänen rinnallaan. Raskain askelin menin linnaan ja pyysin saada puhutella vankia.
Hänet oli sulettu kuolemaantuomittujen torniin. Hänen rikoksensa oli sellainen, ettei sitä voinut sovittaa muuten kuin kuolemalla. Koko illan tuntui kaikki olevan aivan päin mäntyä. Minä koetin päästä kuninkaan puheille hovin palattua huvikävelyltään, mutta hän oli yhden hetken yksissä pfalzkreivin kanssa, toisen kanslerin kanssa, ja minun, alhaisen henkisotilaan, oli mahdoton saada häntä kallistamaan minulle korvaansa. Ainoa ajateltava pelastus oli kuitenkin siinä, että kuninkaan tietoon olisi saatu koko juttu alusta loppuun.
Vihdoin, kun jo olin menettämäisilläni kaiken toivoni, kutsuttiin minut kuninkaan luo. Näin jo ensi silmäyksellä, että hän oli kiihtyneessä mielentilassa. Hän antoi minulle aivan lyhyeen käskyn ratsastaa hänen asioilleen Schonauhin ja toimitettuani siellä tehtäväni ratsastaa suorinta tietä Lodenbergiin, jossa minun oli odotettava häntä, sillä hän aikoi viipymättä lähteä Heidelbergista ja matkustaa kotiin. Sen jälkeen viittasi hän kädellään merkiksi, että minä sain mennä. Mutta minä pyysin häntä hetkiseksi minua kuuntelemaan, ja hän katsoi kysyvästi minuun.
"Minä tunnen asian perin pohjin, teidän majesteettinne!" sanoin minä. "Ja tahtoisin, että teidän majestettinnekin sen tuntisi, sillä onhan elämässä hetkiä, jolloin ei kykene hillitsemään itseään."
Kuninkaan katse synkistyi, mutta hän antoi minun puhua, ja minä kerroin Melcherin tarinan. Kuninkaan kasvojen ankara vakavuus lieveni hieman, mutta hän ei virkkanut sanaakaan, ja kun olin lopettanut, viittasi hän taasen kädellään, että minun oli mentävä.
Hetkistä myöhemmin ratsastin pois Heidelbergista, mutta Jumala tietää, että tein sen raskain mielin. Tieni kulki pitkin Neckarin pohjoista rantaa, ja toisella puolen nosti majesteetillinen Königstuhl päälakensa taivasta kohden kuten synkkä jättiläinen, joka uhkasi ainaiseksi peittää varjollaan elämän hymyilevän kevään ja tehdä viheriöivästä kukkasniitystä kuivan ja aution erämaan.
Kuinka oli käyvä Melcherille, sitä en tiennyt enkä voinut aavistaakaan. Minä panin toivoni kuninkaaseen, mutta tiesin myös, kuinka ankara hän oli kaikessa, mikä koski kuria ja järjestystä.