"Ja te luulette, että se muuttuisi paremmaksi, jos herra Severin tulisi peräsimeen tai jos ankara kuningas vetäytyisi syrjään; ikäänkuin sade ja päiväpaiste, tai sota keisarin ja kuninkaan välillä Ranskassa vaihtelisi Ruotsin hallitsijan toivomusten mukaan."
"Jumala varjelkoon meitä, mestari Olavi", sanoi pormestari pelästyneenä ja veti verkakaapuaan yhteen mahansa ylitse, jotta hopeavitjat hänen kaulassaan kalisivat, "Jumala varjelkoon meitä moisesta onnettomuudesta, että tuo hirmuvaltijas palaisi tänne takaisin, mutta minä ajattelin juuri niitä pitkiä lankoja. Rouva Kristina Gyllenstjernan ja hänen poikansa, nuoren herra Niilo Steninpojan nimi…"
"Ei sanaakaan näistä valtakunnan vihollisten yhteydessä!" huudahti tuittupäinen mestari Olavi ja löi pormestaria olalle. "Kuinka voitte siunaaman aikaakaan luulla, että Kristina Gyllenstjerna… Paremmin pitäisi Tukholman pormestarin ja neuvoston tuntea hänet ja pyhempi pitäisi hänen muistonsa olla tässä kaupungissa…"
"Olette oikeassa, olette oikeassa, mestari Olavi, en voi uskoa moisia puheita, mutta niitä kulkee kuitenkin miehestä mieheen. Eikö viime kesänä sanottu, kun uudestakastajat majailivat täällä, että he tahtoivat muokata maata, jotta se joutuisi kuningas Kristianin käsiin… Mitä tulee uskoa ja mitä ei tule uskoa kaikesta, mikä tahtoo käydä kovan rahan nimellä?"
"Uskokaa Jumalaan ja kuninkaaseen, se on minun neuvoni! Saatte nähdä, että hän tekee yhtä pikaisen lopun metelistä Taalainmaassa kuin hän puhdisti pääkaupunkinsa uudestakastajista palattuaan Malmönmatkaltaan!"
"Siinäpä se on, mestari Olavi! Ettekö tekin sillä kertaa pitänyt kuparia kultana ja ettekö väliin saanut olla lujilla, kuten itse olette sanonut, sekä te että Suurkirkon kirkkoherra Mikael?"
"Niin se on … kuningas Kustaa on kiihkeä, eikä hän voinut uskoa, että herra Mikael ja minä olimme tehneet mitä voimme hillitäksemme raivoavain miesten vallattomuutta. Mutta sanon teille, kuten sanoin kuninkaalle, kun minut hänen palaamisensa jälkeisenä päivänä kutsuttiin linnaan, että paholainen käyttäytyy väliin ikäänkuin hän olisi valkeuden enkeli. Vapaus, jota he saarnasivat, — luulin ensin, että se oli samaa vapautta, jota itsekin saarnasin, kunnes silmäni avautuivat, kun näin, mihin heidän oppinsa vei. Eikö samoin ollut laita entisen opettajani Melanchtoninkin, kuten viestit Wittenbergistä ovat varmana kertoneet? Eikö hänkin seisonut hämillään katsellen, tietämättä, oliko uusi liike totuuden hengen hedelmä?"
"Hänen armonsa kuningas tukki kuitenkin tien saksalaisilta saarnaajilta, ja tuskin kukaan uskoi, kun he istuivat täällä vankeudessa, että he pääsisivät sieltä hengissä. Näin heidät, kun he vetäytyivät matkoihinsa. Heidän nenänsä oli noin vain kohtalaisen korkealla."
Tämän keskustelun aikana oli Olavi järjestänyt monet kirjotukset ja sysännyt tuolin pöytään kiinni. Hän otti nyt lakkinsa ja kulki pormestarin rinnalla suuren raastuvan lävitse, jossa he olivat, ovea kohden. Ovella kohtasivat he muutaman linnan palvelijoista, joka kunnioittavasti jätti Olaville kirjeen.
"Kuninkaan lähettiläs tuli nyt iltapäivällä Upsalasta", sanoi palvelija, "ja herra Pietari Hård lähetti minut heti tuomaan tämän teidän käsiinne."