"Ja mitä siitä tahdot, ukko … tunnetko neitsyen tai oletko missään suhteessa häneen?"
"Tunnenko hänet? Minäkö … tuntisin hänet? — Ei, ei, en tosin häntä tunne. Mutta sanokaa minulle, mihin hän meni, minun täytyy tietää se, ankara rouva, minun täytyy tietää se."
"Vadstenan luostariin!" vastasi rouva Kristina.
Mutta nämä yksinkertaiset sanat näyttivät iskevän mieheen yhtä tuhoisalla voimalla kuin ne sanat, jotka hän lausui edellisenä iltana, olivat sattuneet Kristiinaan. Hän horjahti takaperin ovenpieltä vasten.
"Vadstenan luostariin!" toisti hän niin hirveällä ja uhkaavalla äänellä kuin olisi kuullut verivihollisensa voittohuudon korvissaan.
Ennenkuin rouva Kristina ehti tointua kummastuksestaan, oli mies poistunut huoneesta.
10.
MESTARI OLAVIN KOTONA.
"Minun uskoni on", sanoi Tukholman kaupunginkirjuri, mestari Olavi, eräälle Tukholman porvareista, samalla sysäten tuolin loitommaksi paperien ja kirjotusten peittämästä pöydästä ja nousten seisaalleen, "minun uskoni on, että sillä vyyhdellä, jota nyt vyyhdetään Taalainmaassa, ovat pitkät langat. Mikä on totta ja mikä ei keskenään ristiriitaisissa huhuissa, sen saa tulevaisuus näyttää, mutta yksi on varma, se, että ken on luullut voivansa leikkiä armollisen herramme, kuninkaan kanssa, häntä ei pidellä pehmein kourin, ja saattepas nähdä, pormestari, että leikki saa pelottavan lopun."
"Aika on kuitenkin vaikea, vaikeampi kuin on ollut miesmuistiin", vastasi pormestari.