"Niin!" vastasi Kristina. "Olen tehnyt päätökseni. Seuraan sukulaistani ja tahdon pian löytää paikan, jossa minua ei häiritse mikään, joka vetäisi mieleni pois siitä korkeammasta elämästä, jolle nyt tahdon omistaa kaikki ajatukseni ja kaikki voimani."
Rouva Kristina istui kauvan vaiti, ja hänen syvä katseensa piili niin tutkimattomana otsan korkean kaarteen alla, hänen pannessaan kätensä ristiin ja antaessaan niiden levätä helmassaan. Kristina ei ollut koskaan puhunut hänen kanssaan Olavin ja omasta rakkaudestaan, mutta hän tunsi sen siitä kertomuksesta, jonka tyttöparka kertoi, kun hän Stegeborgissa, takaa-ajajaansa paetessaan, sattumalta joutui etsimään turvaa rouva Kristinan huoneessa. Oli kuitenkin niin kuulumatonta papin meneminen avioliittoon, että rouva Kristinakin, niin valistunut ja jalo kuin olikin, vavahti sitä ajatellessaan, ja mitä rakkaammaksi neitsyt hänelle tuli, sitä enemmän hän koetti pitää mahdotonna sitä, mitä oli kuullut.
Kuinka hän ajattelikin puolin ja poikin, ei hän siinä ratkaisussa, jonka asia oli saanut, voinut nähdä muuta kuin Herran käden, joka nousi rankaisemaan rikosta minkä mestari Olavi ja Kristina olivat tekemäisillään. Ja huomattuaan kuinka syvästi Kristina oli kiintynyt tähän mieheen, tunsi hän melkein iloa surusanoman saatuaan, niin kovasti kipeää kuin se tuokioksi tekikin. Ajatus, että Kristina oli päättänyt mennä luostariin, tuntui hänestä aivan luonnolliselta. "Tapahtukoon Jumalan tahto!" sanoi rouva Kristina vihdoin, päättäen ajatusjuoksunsa; mutta kääntyen Gert Bryninghiin lisäsi hän: "En kuitenkaan tahdo luulla, että tämä päätös olisi tehty houkutuksesta tai pakosta."
"Rouva Kristina!" vastasi Gert aika arvokkaasti. "Voitte kysyä sitä sukulaiseltani!"
"Olen sen päättänyt vapaasta tahdostani, rouva Kristina", sanoi tyttö. "Ja jottei mitään epäluuloa kohdistuisi sukulaiseeni, tahdon kirjallisesti ilmaista tämän päätökseni ja pyydän, että tekin tahtoisitte todistaa tämän tunnustuksen."
Tätä toivomusta vastaan ei ollut mitään väittämistä. Pieni sitoumus oli pian kirjotettu, ja siinä seisoi selvästi ja kumoamattomasti, että Kristina Pietarintytär omasta vapaasta tahdostaan, olematta siihen yllytetty tai millään muulla tavalla kiusattu ja houkuteltu, oli päättänyt luopua maailmasta ja mennä Kristuksen morsiameksi Vadstenan luostariin. Niin hyvin Kristina rouva kuin Pietari Grymkin kirjottivat todistajina nimensä Kristinan nimen alle.
Huulilla hymy, jota ei voi kuvailla, otti Gert pienen paperin, laittoi sen huolellisesti laskoksille ja pisti poveensa.
Illemmalla lähti Kristina sukulaisensa Gert Bryninghin ja Pietari
Grymin seurassa Hörningsholmasta.
Hetkistä myöhemmin avautui ovi suureen saliin, ja soittoniekka astui nöyrästi kumartaen sisään ja rouva Kristinan eteen, joka istui yksikseen suuren takkavalkean ääressä. Soittoniekka kumarteli vielä moneen kertaan, mutta ei rohjennut päästää kuuluviin, mitä hänellä oli sydämellään. Rouva Kristina kysyi häneltä vihdoin, mitä hän tahtoi.
"Mihin neitsyt meni?" sammalsi mies.