Mutta samassa kuului Kristinan ääni huoneesta, johon vievä ovi oli avoinna, ja mies astui ilmoittamatta sisään, vetäen seuraajattarensa mukanaan. Rouva Kristina katsoi tulijaan yhtä kummissaan kuin hänen palvelijansakin, mutta odottamatta mitään kysymystä sanoi mies:
"Ette kai tunne minua, jalo rouva, mutta tämän tässä tunnette sitä paremmin…"
Näin sanoen veti hän naisseuralaiseltaan matkapäähineen, ja rouva Kristina astui askeleen takaperin hämmästyneenä ja pelästyneenäkin nähtyään ja tunnettuaan Kristina Pietarintyttären piirteet.
"Kristina!" huudahti hän. "Mitä on tapahtunut…?"
Puhuteltu vapisi kuin haavan lehti, ja hänen saattajansa talutti hänet hyvin hellästi eräälle penkille ja pani hänet sinne istumaan.
"Mitäkö on tapahtunut?" sanoi hän sitte kääntyen rouva Kristinaan. "Niin, sitä on tapahtunut, että Jumalan avulla tahdon pelastaa neitsyen joutumasta elävältä haudatuksi…"
"Kuka olet?" kysyi Kristina vakavasti välkähtävin silmin.
"Olen soittoniekka, joka soitin niin kauniisti neitsyeelle taannoin Hörningsholmassa, että olin vähällä soittaa hänet hautaan häiden sijasta … niin, niin, tuon olen sanonut hänelle sataan kertaan, mutta hän ei usko minua eikä se merkitsekään mitään. Pääasia on, ettei hän joudu luostariin, mikäli…"
"Kuinka rohkenet puhua minun edessäni, mies … ja millä oikeudella olet saanut tämän neitsyen huostaasi?"
Soittoniekka painoi katseensa lattiaan näiden sanojen johdosta, ja hänen kulunut lakkinsa alkoi pyöriä hänen sormiensa välissä. Hän vääntelihe oikealle ja vasemmalla, mutta sitte katsoi hän ankaraa rouvaa vakaasti silmiin.