Mestari Johannes otti Olavin mukaansa lähtiessään, sillä hänen luullakseen oli vaarallista häiritä palaavaa henkeä, ja helpostihan saattoi Olavin ja Kristinan välillä tulla lausutuksi sanoja, jotka häiritsisivät sitä lepoa ja rauhaa, mitkä nyt ennen kaikkea olivat hänelle välttämättömät.
Ulommassa huoneessa tapasivat he vanhan uskotun palvelijan, joka oli eräänlainen hovimestari. Hän näytti äärimmilleen huolestuneelta ja kulki kiivaasti edestakaisin salissa. Olavi ja mestari Johannes katsoivat kummastuneena häneen.
"Onko tapahtunut jotakin, mikä on teitä niin kiihdyttänyt?" kysyi edellinen.
"On", vastasi hovimestari, "pelkään että siitä sukeutuu ankara rajuilma… Tänne tuli muuan vanha mies, aivan hetkistä ennen teidän tuloanne, mestari Johannes, ja kysyi, oliko Kristina Pietarintytär tässä talossa. Vastasin, että kyllä hän oli, mutta hän oli sairas ja makasi kuolemaisillaan. Se ei merkinnyt mitään, arveli hän, hän oli tämän lähin sukulainen ja holhooja ja täytyi hänen tavata neitsyttä, vaikkapa tämä olisi aivan viimeisillään. Olin antamaisillani perään, mutta silloin tuli Gunilla äiti parhaaseen aikaan ja sanoi jyrkästi, ettei kukaan saanut tulla sairaan luo, sen oli kieltänyt sekä rouva Kristina että mestari Johannes, sanoi hän… Minun täytyi väkivallalla viedä ulos vanha mies", lisäsi hovimestari, "ja se huolestuttaa minua, sillä hän vetosi piispa Hannuun ja pyhään kirkkoon ja sanoi, että neitsyt oli nunna ja että ikuinen kirous kohtaisi minut ja jalon rouvani, rouva Kristinan, jos uskaltaisin… Mutta minä uskalsin… Se tapahtui teidän käskystänne, mestari Olavi!"
"Hyvä, vanhus!" vastasi Olavi ja tarttui hovimestarin käteen. "Se kirous on kyllä oleva helppo kantaa, jättäkää se minun huolekseni."
"Ja muistakaa", lisäsi mestari Johannes, "ettei kukaan vieras, ken tahansa lieneekin, saa ilman minun suostumustani päästä sairaan luo…"
"Hän elää siis?" kysyi vanha palvelija.
"Hän elää!" vastasi mestari Johannes. "Ja Jumalan avulla on hän tuleva terveeksi jälleen, jollei häjy vihollinen pääse väliin."
"Luottakaa minuun, voitte huoletta sen tehdä", vakuutti hovimestari.
Olavi ja mestari Johannes lähtivät. Ja siitä päivästä virtaili ikäänkuin uusi elämä Olavin lävitse. Päivä päivältä säteili hänen silmänsä kirkkaammin, ja raittiimpi puna virkosi hänen poskilleen. Mutta se ei ollut myrskyistä, rajua iloa, vaan sitä hiljaista riemua, joka leviää sieluun, kun ihminen tietää, että niin hyvä kuin pahakin tulee Jumalalta. Mutta sen valon rinnalle, jonka toivo Kristinan parantumisesta levitti hänen elämäänsä, kohosi synkkä varjo, — mies, joka oli näyttäytynyt rouva Kristinan luona, ja joka ei voinut olla kukaan muu kuin Gert Bryningh. Häntä ajatellessaan näki Olavi mielikuvituksessaan tuhansia vaaroja, ja niiden arveluttavuus kasvoi, mitä enemmän hän muisteli sitä kylmäveristä julkeutta, jolla tämä mies saattoi ryhtyä ja ehdottomasti ryhtyisi toimiin päämääränsä saavuttaakseen.