Sillä välin tuli Kristina päivä päivältä yhä paremmaksi, ja uhkaava pilvi, joka väikkyi hänen ylitsensä hänen sukulaisensa muodossa, näytti väistyneen. Häntä ei näkynyt eikä kuulunut sen jälkeen, kun hänet oli niin tylysti käsketty poistumaan ensi päivänä. Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä milloin tahansa sukeltamasta esiin, kentiesi juuri silloin kun häntä vähimmin odotettiin. Ei ollut mikään varmaa, ennenkuin Olavi oli vienyt Kristinan kotiinsa vaimonaan. Niin pian kuin sairas siksi toipui, että Olavi saattoi puhua hänelle tästä, teki hän sen, ja varmuus tässä suhteessa näytti melkein jouduttavan hänen täydellistä parantumistaan. Olavi ja hän puhuivat yhdessä rouva Kristinalle tästä tärkeästä asiasta, ja hän suostui heidän toivomukseensa, yhtyen heidän mielipiteeseensä siinä, että tämä oli ainoa tapa suojella Kristinaa kaikelta vaaralta. Ja hääpäiväksi määrättiin septuagesima, sunnuntai, joka tänä vuonna sattui helmikuun 12 päivän kohdalle.
Rouva Kristina kyllä antoi ikäänkuin muistutuksena sen neuvon, että mestari Olavin oli ensin kysyttävä kuninkaalta, mutta hän hylkäsi tämän neuvon sellaisella lujuudella ja varmuudella, joka suuressa määrin herätti rouva Kristinan kummastusta ja ihailua.
"Kuinka, olisiko minun kysyttävä kuninkaan neuvoa asiassa", sanoi hän, "jossa Jumala itse on kerta kaikkiaan ilmottanut järkähtämättömän tahtonsa?"
"Ajan olosuhteiden tähden", arveli rouva Kristina.
"Ei", vastasi Olavi. "Siinä pidämme lujasti päätöksestämme, Kristina ja minä … kun me täytämme Jumalan käskyn, olemme hänen suojeluksessaan, mikä voikaan silloin olla meille turmioksi?"
Silleen se jäi, ja tärkeä päivä koitti. Häät olivat valmistetut mestari Olavin kotiin, ja vanha äiti Kristina käveli niin päättäväisesti sinne tänne, iloisena ja levotonna samalla kertaa, sillä hän ei sentään voinut koskaan oikein hyväksyä tätä avioliittoa. Rouva Kristina Gyllenstjerna ja mestari Johannes ynnä Tukholman pormestarit ja pari ylhäisimpiä raatimiehiä, samoin kuin puhelias hansikkaantekijä, joka asui talossa, olivat kutsutut vieraiksi. Mestari Olavin ystävän, Suurkirkon kirkkoherran, herra Mikaelin piti toimittaa vihkiminen.
Äidinsydän pamppaili sentään ylpeydestä, kun vaimo Kristina näki Ruotsin viimeisen valtionhoitajan lesken astuvan hänen kotinsa kynnyksen ylitse. Hän niiasi syvään ja rohkeni tuskin kohottaa katsettaan jaloon rouvaan, joka hymyili niin ystävällisesti ja taputti häntä olalle. Tultuaan morsiamen luo sulki rouva Kristina hänet syliinsä ja suuteli häntä.
"Jumala siunatkoon sinua, lapsi", sanoi hän. "Ja tule niin onnelliseksi kuin hyvä sydämesi ansaitsee."
Sitte tarttui hän hänen käteensä ja vei hänet suurempaan huoneeseen, jossa sulhanen odotti. Tämä oli ensimäinen ulkoa tullessa, ja sen molemmin puolin olivat Olavin ja hänen äitinsä yksityiset huoneet. Siinä oli kapeaan kujaan päin kaksi ikkunaa ja vastapäätä niitä oli ovi.
Nyt vei rouva Kristina morsiamen perälle, nyt yhtyi heihin Olavi, ja kirkkoherra alotti juhlallisen toimituksen. Huoneessa oli niin hiljaista, että saattoi kuulla oman sydämensä sykinnän. Tämä olikin paljo merkitsevä hetki, eikä kukaan voinut olla ajattelematta tämän tapahtuman rohkeutta ja vaarallisuutta. Sellainen on tavan ja ennakkoluulojen voima, että parhaimmatkin ihmiset arastelevat ratkaisun hetkenä, vaikkakin he täysin tunnustavat oikeaksi sen, mikä on tekeillä.