Silloin, juuri kun pyhät vahvistussanat piti lausua ja sormukset vaihtaa, kuultiin askeleita portaissa, ovi temmattiin auki jymyllä, ja pitkä, laiha olento, jolla oli harmaa tukka ja hurjat, uskonkiihkoiset silmät, astui sisään, kintereillään muuan harmaaveli ja muuan dominikaanimunkki, joka viimeksimainittu pian tunnettiin priori Robertiksi Vesteråsista.
Kaikkien silmät kiintyivät tulijoihin. Rouva Kristinan posket kalpenivat, kun hän vanhan miehen tunsi Gert Bryninghiksi, ja muutkin, vaikkeivät tunteneet miestä, aavistivat jotakin häiritsevää tulevan tapahtumaan. Morsian ja sulhanen kääntyivät katsomaan, mutta Olavi viittasi kirkkoherralle, että tämä suorittaisi toimituksen loppuun.
"Kuninkaan ja kirkon nimessä, lopettakaa tämä rikoksellinen ilveily!" huudahti Gert Bryningh, ja kun kirkkoherra ei näyttänyt tahtovan kuulla häntä, tempasi hän esille kaksi paperia, joita hän piti koholla päänsä yllä.
"Täällä on kuninkaan kirje", sanoi hän. "Tulen suoraa päätä Upsalasta. Täällä on myös neitsyt Kristinan lupaus, että hän vapaasta tahdostaan tulee Vadstenan luostariin. Kysyn sinulta kirkkoherra Mikael, onko sinulla rohkeutta suorittaa vihkiminen loppuun?"
Kirkkoherra katsoi hämillään morsiuspariin, rouva Kristinaan ja muihin häävieraihin. Morsian oli valkoinen kuin lilja ja vavisten painautui hän Olaviin kiinni, kätkien kasvonsa hänen rintaansa vasten. Olavi kääntyi ympäri rauhanhäiritsijää kohden.
"Puhutte kuninkaan kirjeestä, missä teillä on se?" kysyi hän tyyneydellä, joka tarttui kaikkiin läsnäolijoihin.
"Täällä, täällä", vastasi Gert. "Tässä on kuninkaan kirje ja käsky, että teidän on lykättävä häänne siksi, kunnes hän saa tutkia asian … ja tässä on neitsyen lupaus … sitä ei voi ottaa takaisin, sitä ei voi peruuttaa … se on kirjotettu, kuten näette ja todistettu, ja te rouva Kristina ette suinkaan voine kieltää omaa käsialaanne… Kaikki vastarinta on turhaa, minulla on kuninkaan väkeä mukanani, ja jollette tahdo hyvällä, niin on se tapahtuva voimalla!"
Olavin silmissä leimahti kuluttava tuli, ja hän koetti ponnistaen kaikki voimansa hillitä sen myrskyn, joka alkoi raivota hänen sisällään. Siihen vaadittiin sellainen voima, jota hänellä ei tällä hetkellä näyttänyt olevan vallassaan, ja kenties olisi hetkellinen puuska saattanut hänet pois suunniltaan, jollei rouva Kristina olisi ehättänyt hänen edelleen.
"Unhotatte, Gert Bryningh", sanoi hän ominaisella maltillaan ja ryhdillään, "unhotatte, että niistä, jotka ovat todistaneet tämän kirjoituksen, johon viittaatte, yksi on ilmeinen kavaltaja ja toinen salainen, jota häntäkin voidaan syyttää minä hetkenä tahansa."
"Kuka voi, ankara rouva?" kysäsi Gert pirullisesti hymyillen..