"Niin ilmettyä rikosta Jumalan ja kirkon lakia vastaan ei kuningas sentään voi sallia koskaan!"
"Niin kai luuli joka mies, ennenkuin hän saapui teidän omaan tuomiokapituliinne, kunnianarvoisa isä piispa Pietari, syksyllä mennä vuonna, ja selitti teidät ja tuomiorovastinne erotetuksi, teidät Vesteråsin piispanistuimelta ja tuomiorovastin arkkipiispanistuimelta. Käsi, joka tällä tavoin uskaltaa huitoa kirkon isiin, se tuskin kohottanee miekkaa kirkon puolustukseksi. Minusta näyttää sentähden olevan varma ja epäilemätön asia, ettei armollinen herramme, kuningas Kustaa, anna Ingevaldin omaisuuden joutua luostarille sentähden, että Ingevaldin perillinen menee papin kanssa naimisiin. Eivätkö huhut kerro, että moni lutherilainen pappi, tai käyttääkseni kunnianarvoisen isän piispa Hannun sanaa, luciferilainen pappi on jo mennyt naimisiin."
Kehenkään ei ilmotettu tiedonanto näyttänyt tekevän syvempää vaikutusta kuin vanhaan tallimestariin. Hän teki ristinmerkkejä moneen kertaan ja pudisteli huolestuneesti harmaata päätänsä.
"Pyhä Jumalan äiti", huudahti hän priorin lopetettua. "Mitä häväistyksiä, mitä jumalattomuutta täytyykään vanhojen korvieni kuulla! Ei, ei koskaan, koskaan saa tämä tapahtua!… Ennenkuin vuosi on lopussa, tulee Ingevaldin naissukulainen, neitsyt Kristina ottamaan hunnun ja armollinen herrani, piispa Hannu vihkii hänet omin käsin nunnaksi! Pyhä Jumalan äiti, kuinka tämä maailma onkaan täynnä häjynilkisyyttä!"
Vanha mies kumarsi kunnioittavasti arkkipiispalle, ja piispa Pietari vaihtoi parisen sanaa fransiskaanien ministerin kera ja meni sen jälkeen ovea kohden Vesteråsin priorin seuraamana. Juuri heidän joutuessaan ovelle, avasi tämän vartioiva veli luostarin esimiehen viittauksesta, ja tallimestari ja priori vetäytyivät syrjään, Olavi Pietarinpojan kookkaan vartalon näyttäytyessä oviaukossa.
"Riennä, riennä!" kuiskasi priori tallimestarin korvaan. "Juuri nyt on oikea aika käsissä, kun hänen paras suojelijansa on täällä. Mutta hetket ovat kalliit, ja parasta olisi jos kaikki olisi ratkaistu asia, ennenkuin mestari Olavi jättää harmaaveljesten luostarin. Joutuin siis, toimeen, toimeen, Gert Bryningh!"
Gert Bryningh ei tosin näyttänyt tarvitsevan mitään kehotuksia sen tehtävän toteuttamiseen, jota varten hän oli saapunut Tukholmaan. Hänen silmänsä paloivat ja koko hänen ruumiinsa vapisi kärsimättömyydestä. Kun hän näki tuon voimakkaan kaupunginkirjurin, joka lujin askelin kulki lattian poikki perälle, niin hänen intonsa kasvoi, Olavi vilkasi syrjään juuri ovesta tultuaan ja terävällä, tutkivalla katseella silmäsi hän molempiin miehiin. Katse kohtasi katseen, mutta vanhan miehen täytyi luoda katseensa maahan. Kuitenkin oli tallimestarin kasvoilla maahankäännettyine katseineen paljo parempi ilme kuin priorin, jonka huulilla väikkyi viekas hymy.
Kaikkien silmät olivat kiinnitetyt Olaviin, hänen astellessaan perälle ja lähetessään pöytää, jonka ääressä arkkipiispa istui piispa Pietari rinnallaan. Syntyi pitkä äänettömyys. Arkkipiispa istui mietteihinsä vaipuneena, piispa Pietari seurasi tarkkaavaisesti jokaista vivahdusta ujostelemattoman nuoren miehen kasvoilla, mutta ei tahtonut eikä voinut virkkaa mitään ennen arkkipiispaa, ja fransiskaanien ministerillä, joka seisoi hieman taampana edellistä ja siten jäi osaksi hänen varjoonsa, oli tällaikaa mitä parhain tilaisuus tarkastella kaikkea. Kohta Gert Bryninghin poistuttua huoneesta tuli dominikaanipriori hiljaa hipsutellen lattian ylitse, ja jouduttuaan Olavin rinnalle, sanoi hän nöyrästi kumartaen arkkipiispalle:
"Kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Johan, mestari Olavi on noudattanut tahtoanne ja seisoo edessänne…"
Arkkipiispa kohotti katseensa nämät sanat kuullessaan, ja hänen kasvojaan valaisi hetkiseksi sisäinen lämpö, kun hänen silmänsä sattuivat Olaviin. Mutta pian katosi tämä ilme hänen kasvoiltaan ja jätti tilaa eräänlaisen surumielisyyden piirteelle, samalla kuin hän heittämällä päätänsä taaksepäin ja puoleksi sulkemalla silmäluomiaan sai ylpeän ulkonäön.