"Toivotan sinut tervetulleeksi, nuori mies!" sanoi hän. "Ja toivoni on, että olet tullut tänne luoksemme kuin ystävä ystävien joukkoon. Tahdon puhutella sinua kuten ystävää."
Olavi katsoi kummastuneena arkkipiispaan hänen puhuessaan. Ilmeisesti ei hän ollut odottanut tällaista puhuttelua ja itse arkkipiispan puheen sävykin oli niin ystävällinen, että hänen korkean asemansa kannalta katsoen olisi saattanut hänen rukoilevan jotakin siltä, joka seisoi hänen edessään. Ulkonainen ympäristökin auttoi lisäämään painoa arkkipiispan sanoille tai olisi tehnyt sen, jos mies hänen edessään olisi ollut herkkä siihen. Arkkipiispan liehuviitta kultakoristeineen, tavanmukaisine vallan ja ylhäisyyden tuntomerkkeineen, näiden vakavien munkkipukujen rinnalla — sillä myöskin piispa Pietari oli puettu mustaveljeskaapuun — keskellä huonetta, jossa jokainen ikkuna, jokainen pilari muistutti menneitä mahtavuuden ja loiston aikoja, — tämä kaikki yhteensä puhui omaa kieltään sille, joka oli herkkätunteinen siihen.
Olavi oli sitä jossakin määrin. Hän rakasti lämpimästi kansaansa ja maatansa, jota myöskin hänen sittemmin toimittamansa historia todistaa; mutta ennen kaikkia ja kaikessa rakasti hän totuutta, ja sille asialle, jonka taistelijaksi hän oli ruvennut, olisi hän ollut valmis uhraamaan elämänsä. Mutta tässä hän oli mitä jyrkimmästi ristiriidassa vanhan kirkon miesten kanssa. He ikäänkuin lukitsivat Jumalan jalokivillä koristeltuun hopea- ja kulta-arkkuun. Olavi löi rikki tämän verhon nojautuen sanassa ilmaistuun Jumalan tahtoon, Jumalan, jonka edelliset tahtoivat verhota ikuiseen pimeyteen. "Tulkoon valkeus!" oli uuden ajan tunnussana, ja mahtavana ja taisteluvoimaisena kulki sana kautta kaupunkien ja maiden, ja moni sydän syttyi toivosta ja luottamuksesta ja katseli uusin silmin ympärillensä Jumalan maailmaan, mutta toiselta puolen arkkuun pannun Jumalan hoitajat vapisivat pelosta ja katselivat ympärilleen, etsien mitä keinoja tahansa suojellakseen vanhaa valtaansa. Kuten tavallisesti kaikkina murrosaikoina vanhan ja uuden välillä, oli molemmilla puolin erilaatuisia taistelijoita.
Katsellessaan peräkkäin seuraavia suurempia aikakausia kansakunnan elämässä saattaa tehdä merkillisen havainnon, — sen nimittäin, että juuri vanhan ja uuden rajapyykkien luona esiintyvät jyrkkäpiirteisimmät luonteet, niin hyvään kuin pahaankin nähden. Tuskin esiintyy pakanuus missään mahtavampana ja suurempana, kuin joutuessaan kosketukseen kristinuskon kanssa, samalla kuin siellä toiselta puolen esiintyy syvimmän kurjuuden hahmoja. Verrattakoonpa vain sadun Palnatokea johonkin Sigvaldin jaarliin ja niitä pohjoismaiden hylkyväkijoukkoja, jotka kantaen viikinkien muinaisuudestaan ylpeää nimeä, väijyivät ja vaanivat vaivatonta saalista. Niin oli laita tähänkin aikaan, uuden kehityskauden koitteessa, joka juuri oli murtautumaisillaan esiin.
Linköpingin piispa Hannu Brask ja arkkipiispa Johan ovat vanhan ajan etevimmät miehet, koko sielustaan kiintyneet siihen aikaan ja niihin oloihin, joissa he olivat kasvaneet ja miehistyneet. He olivat kerran saaneet elämänkatsomuksensa ja sen puolesta tahtoivat he kunniallisesti ja miehuullisesti taistella. Ja he saattoivat kuolla taistelussa tai huoaten vetäytyä takaisin, kuten meren aalto kallion kielekkeeltä, jota vasten se on turhaan hyökännyt, mutta he eivät voineet käyttää liehakoimisen ja juonittelun hämäriä aseita. Niitä käyttivät miehet heidän ympärillään, Robert, Vesteråsin dominikaanipriori, piispa Pietari ja hänen ystävänsä tuomiorovasti Knut ja joukko muita. Aikanaan ja taistelussaan he muistuttavat sellaisia miehiä kuin Sigvaldin jaarli. Odinin opin ragnarökiä tai maailman hämärää voi pitää tämän ottelun vertauskuvana, ottelun, joka pitempien tai lyhempien väliaikojen jälkeen uudistuu hyvien ja pahojen voimien välillä. Taistelusta kehkeää aina jotakin uutta, joka on puhtaampaa ja korkeampaa vanhaan verraten, mutta jonka vuorostaan täytyy väistyä, kun aika on kypsynyt jälleen uusille ja täydellisemmille elämän kehitysmuodoille.
"Kova on aika missä elämme", jatkoi arkkipiispa. "Kuitenkin on kirkko saanut taistella vaikeampiakin taisteluja kuin se, jota sitä vastaan nyt käydään, ja yhtä hyvin seisoo se voitonriemuisena kalliollaan. Mutta sen täytyy koota ympärilleen kaikki kelpo soturit, lähettää heidät taisteluun ja katsoa, että kukin saa sen paikan, jonka ansaitsee. Te, mestari Olavi, olette saanut voimaa ja miehuutta enemmän kuin muut. Tiedän hyvin, ja voitte sen kyllä itsekin muistaa, millä suosiolla ja rakkaudella teidän muinainen herranne, piispa Mats Gregerinpoika — Jumala hänen sieluaan armahtakoon! — teitä kohteli. Varmaankaan ette ole tunnoton hänen muistoaan kohtaan, jotta tahtoisitte pettää sen luottamuksen, jonka hän pani teihin?"
Arkkipiispa vaikeni kotvan, ikäänkuin odottaen Olavin vahvistusta otaksumiselleen. Olavi puolestaan ei äkkipäätä voinut päästä täysin selville, mihin arkkipiispa oikeastaan tähtäsi näillä surullisilla ja alakuloisilla sanoillaan.
"En ole unhottanut muinaista herraani", sanoi hän, "enkä sitä suosiota, mitä hän minulle osotti niin kauvan kuin oli elossa, mutta hänen jälkeensä tuli toinen korkein hallintomies Stregnäsin hiippakuntaan, ja hänkin on osottanut minulle rakkautta suurimmassa määrin, tarkotan Lauri Antinpoikaa, armollisen herramme kuninkaan nykyistä kansleria!"
Läsnäolijat tekivät ristinmerkin tätä nimeä lausuttaessa, ja arkkipiispa heitti syvästi surullisen katseen Olaviin.
"Älä mainitse sen miehen nimeä!" huudahti arkkipiispa. "Jumala ja pyhä Erik suokoon, ettei hän seisoisi niin lähellä herraamme kuningasta. Aivan varmaan voisivat asiat vähemmillä vaikeuksilla selvetä parempaan päin, jollei häntä olisi ja jollei armollinen herramme kuningas kuulisi hänen korvillaan ja näkisi hänen silmillään… Koskaan ei pyhän kirkon pannanuolta ole taottu kenellekään, joka olisi sen ansainnut paremmin kuin tämä mies!"