"Mestari Lauri-kansleri on ystäväni", vastasi Olavi lämmöllä. "Ja hänen asiansa on minun! Älkää unhottako sitä, armollinen herra, niin mitätön kuin olenkin häneen ja teihin verraten."
"Älkää kiivastuko", vastasi arkkipiispa sävyisästi, "älkääkä sanoko sanoja, jotka tyynemmin ajatellessanne tahtoisitte saada sanomattomiksi! Minä ja kirkon päämiehet teemme eron teidän välillänne ja hänen, jota te sanotte ystäväksenne. Minä tunnen hänet. Hän ei ole tuonut Roomasta mitään hyvää mukanaan kotiin, vir ille gloriae laudisque et novitatis improbe cupidus! [Tuo mies, joka jumalattomasti himotsee kunniaa ja mainetta ja mullistuksia.] Lieneeköhän ketään, joka ei tiedä että hänen menettelytapansa oikea syy on viha sen johdosta, ettei hän päässyt Strengnäsin piispanistuimelle vaalissa kaksi vuotta takaperin! Mutta totisesti sanon minä, ken seisoo, katsokoon, ettei lankea, ja korkeammallakin ovat olleet ne päät, joiden on täytynyt taipua pyhän Pietarin istuimelta singonneiden pannanuolten edessä!"
"Erehdytte", keskeytti Olavi innokkaan arkkipiispan. "Erehdytte suuresti ja tunnette vähän niitä vaikuttimia, jotka määräävät herra Lauri-kanslerin toimintaa. Minä tunnen ne, armollinen herra, ja sanon vielä uudestaan, että tahdon seista tai kaatua tämän miehen keralla, sillä hänen asiansa on minun, ja me olemme molemmat Jumalan turvissa."
"Silloin nähdään", sai arkkipiispa sanoiksi, "ettette ole panneet sydämellenne, mestari Olavi, niitä sanoja, jotka puhuin teille ja muille, viimeksi tavatessamme Upsalassa viime vuonna. Mutta minä tahdon kuitenkin, kirkon kuuliaisena poikana, osottaa pitkämielisyyttä teihin nähden ja uskoa parasta. Olen sinua koetellut ja sinut kelvolliseksi löytänyt, poikani, ja olen päättänyt tulla sinulle siksi mitä Jumalassa autuas herra Mats Gregerinpoika kerran oli. Kuten sanoin, kirkon täytyy jakaa osiaan kunkin soturinsa luonteen ja voimien mukaan, ja sinulle ei ole sopiva salattu, näkymätön paikka syvissä riveissä; sinun on seistävä temppelin huipulla ja kerran tultava yhdeksi sen ylimmistä kulmakivistä."
"Jos saisin päättää sanojenne mukaan, armollinen herra", puhui Olavi jälleen, "olisi minulla syytä ilota, sillä minusta kuulostaa kuin olisitte lähennyt minua ja mestariani… Kuitenkin olen varma siitä, että ne hyvät ajatukset, joita teillä on minusta, perustuvat erehdykseen…"
"Ei, ei, poikani!" keskeytti arkkipiispa. "Siinä en erehdy, en, en! Onhan asia selvä, ja sinun katseesi ei voi olla näkemättä samaa kuin minun ja meidän kaikkien pyhän kirkon miesten. Katsos, yhdellä puolen odottaa sinua kirkon korkein rangaistus, jos sinä, Jumala ja kaikki pyhimykset sen estäkööt, olisit halukas jatkamaan sillä tiellä, jolle olet astunut; — toisella taholla avautuu tie itsestään jalkojesi edessä, näköpiirisi laajenee ja vaikutusvallallasi ei ole oleva mitään rajoja. Ruotsin kirkon korkeimmat kunniasijat ovat tarjona sinulle… Malta mieltäsi, poikani, minulla on kaikki tämä käsissäni, ensimäinen avonainen piispanistuin on tuleva sinulle… Sanos, etkö tahdo ojentaa minulle kättäsi ja käydä rinnallani? Kirkon syli on sinulle avoinna ja ojentaa käsivartensa sinua kohden … voitko kauvemmin antaa sen surra ja ikävöidä kadotetun poikansa palaamista?"
"Olen kuullut sanottavan", alkoi Olavi hetkisen vaitiolon jälkeen, "että kun opettajani ja mestarini tohtori Martti Luther seisoi keisarin ja pyhän roomalaisen vallan kardinaalien ja ruhtinasten edessä Wormsin valtiopäivillä ja häntä tahdottiin uhkauksilla pelottaa peruuttamaan oppinsa, vastasi hän: tässä seison enkä muuta voi! Se, mitä olette minulle nyt puhunut, armollinen herra, näyttää minusta sisältävän sekä uhkauksia että lupauksen, mutta vastaukseni on sama kuin opettajani Wormsissa. Uhka ei minua pelota, lupaukset eivät minua houkuttele."
Surun ja kummastuksen ilmeellä kiinnitti arkkipiispa katseensa ujostelemattomaan mieheen, joka niin suorasti uskalsi hylätä ja torjua ne kultaiset lupaukset, joita hänelle oli tehty. Muut läsnäolijat ilmaisivat selvästi, etteivät he koskaan olleet voineet kerettiläiseltä odottaa moista rohkeutta. Heidän hämmästyksensä kasvoi kasvamistaan Olavin puhuessa, mutta muuttui pian epäämättömän selväksi vastenmielisyydeksi.
"Malttakaa mieltänne, nuori mies", puuttui piispa Pietari puheeseen; "malttakaa mieltänne ja ajatelkaa hieman, kenelle puhutte!"
"Olen kyllä ajatellut", sai Olavi jälleen sanoiksi, "sillä ette kai voine luulla, että vähäpätöisyydessäni olisin kaikin puolin harkitsematta noussut vastarintaan valtaa vastaan, joka on niin monen sadan vuoden vanha. Mutta minä palvelen korkeampaa valtaa kuin tämä kirkko, jota kaikkina näinä vuosina on johtanut syntisin ihmisten seassa, paavi, jota sentähden syyllä voi sanoa antikristukseksi, — minä palvelen teidän ja koko maailman herraa, taivaan Jumalaa, jonka sanat merkitsevät enemmän kuin kaikki ihmistuumat! Te puhutte kirkosta ja minusta kuten sen kadotetusta pojasta, mutta unhotatte samalla, että enempi tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä."