Kristiina vastaanotti kirjeen ilmeisellä vastenmielisyydellä ja pani sen syrjään avaamatonna. Junkkari Moritz ei sitä huomannut, sillä hänen tarkkaavaisuutensa oli kokonaan kiintynyt kreiviin, ja hänen vilkkaat, mutta terävät silmänsä seurasivat tarkasti jokaista vivahdusta kreivin kasvoilla tämän lukiessa kirjettä. Niiden sisällyksen täytyikin olla sangen merkillinen, sillä kreivi kalpeni ja hänen kätensä vapisi.
Itsetyytyväisen näköisenä sipaisi junkkari silloin partaansa ja kääntyi rouva Kristinaan.
"Mitä, rouva Kristina", huudahti hän nähdessään avaamattoman kirjeen ja ylpeän, miltei tyytymättömän ilmeen rouvan kasvoilla. "Mitä, rouva Kristina, jätättekö herrani kirjeen avaamatta? onko tämä uskollisen rakkauden palkka?"
"Sanokaas minulle, junkkari Moritz", kysyi Kristina syvän vakavalla äänellä, "onko herranne Ruotsin ystävä vai vihollinen?"
"Ystävä tai vihollinen", vastasi junkkari leveästi hymyillen, "arvelin, että se ajaa saman asian. Kuitenkin luulen voivani tyynnyttää teitä sillä, että nykyisin puhaltaa tuuli sellainen, että jos kuningas Kustaa muuten tahtoo käyttää sitä hyväkseen, tekee hän niin hyvän purjehdusretken kuin kuka ikinä; sillä hän liittää silloin Gotlannin takaisin Ruotsin valtakuntaan."
Kreivi Johan oli lopettanut kirjeidensä lukemisen ja taittoi ne kokoon, silmäillen eteensä kuten tekee se, jonka sielu on niin kiintynyt johonkin asiaan, ettei ulkonaisella silmällä ole mitään esinettä sinne vietäväksi.
"Tahdotteko tulla mukanani, junkkari Moritz?" sanoi hän sitte. "Minulla on jotakin kysyttävää teiltä."
Junkkari kumarsi ja molemmat herrat poistuivat huoneesta. Kun kreivi, heidän saavuttuaan linnan salahuoneeseen, oli huolellisesti sulkenut oven, kiinnitti hän läpitunkevan katseen junkkariin.
"Tunnetteko näiden kirjeiden sisällön?"
"Luulenpa tuntevani!" vastasi junkkari hymyillen.