Valo näkyi Kristinan huoneesta. Hän istui siellä yksin, jäykästi tuijottaen eteensä kalpeana ja elottomana kuin marmorikuva. Ystävälliset käsivarret olivat hänet kantaneet leipomatuvasta, ja rouva Kristina oli kutsuttu paikalle. Sillä se tainnostila, johon hän oli langennut, näytti kaikista olevan alku kuolemaan. Yhteisellä huolehtimisellaan onnistuivat he kuitenkin palauttamaan hänet henkiin.
Rouva Kristina istui kauvan Kristinan huoneessa puhuen lohdutuksen ja ystävyyden sanoja, ja hänen mentyään tuli voudin tyttärentytär, ystävällinen ja hyväsydäminen lapsi, ja hänkin pani kaikki voimansa liikkeelle karkottaakseen surut tyttöparan sielusta. Mutta suru ei poistunut. Se pysyi hievahtamatta sydämen syvyydessä, ja tyyneys, joka näytti palaavan, voima, joka vähitellen näytti ilmaantuvan, oli epätoivon tyyneyttä ja voimaa. Käärme oli kiertäytynyt sydämen ympärille, vaikkakin sen yllä oli kukka- ja nurmipeite.
Puoliyön jälkeen pyysi Kristina voudin tytärtä menemään levolle, ja hän puhui sellaisella tyyneydellä, ettei tyttö enää epäröinyt jättäessään häntä yksin. Ja niin istui hän siellä, ilman toivoa ja ilman kyyneliä. Hän toisti itsekseen, mitä rouva Kristina oli sanonut, ettei voinut tietää, oliko se viesti, jonka mies oli tuonut, luotettava, ja että täytyi odottaa varmempia tietoja. Mutta hän tunsi omituisen miehen, mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä elävämpänä esiintyi hänelle tapaus Suurkirkossa, kerjäläisen liikutus, se hellyys, jolla tämä oli katsellut häntä sekä kaikki ne sanat, joita hän ja Olavi olivat vaihtaneet, ja siitä kävi aivan luonnollisesti selville, että mies, joka jollakin hänelle käsittämättömällä tavalla oli saanut selon hänen olinpaikastaan, oli tahtonut ajoissa ilmottaa hänelle sen miehen kuoleman, jonka kihlattu hän oli ja tullut siksi miehen läsnäollessa. Ja sitä paitsi, kun hän ajatteli sitä pitkää aikaa, joka oli kulunut hänen kuulemattaan mitään Tukholmasta ja niistä, jotka olivat hänelle rakkaat, selvisi hänelle aivan itsestään, että musertavan kuolonsanoman täytyi olla tosi.
Se oli hirveä yö. Hänestä tuntui, ettei hyvä Jumala voinut kovemmin koetella ihmissydäntä. Häntä puistatti kuumeväristys, veri ikäänkuin hyytyi hänen suonissaan, ja hirveänä ja musertavana hiipi hänen mieleensä ajatus, että Jumala oli hänen hyljännyt. Sentähden oli hänen katseensa niin jäykkä ja hänen poskensa niin marmorinvalkoinen.
Mutta silloin juolahtivat hänen mieleensä muutamat sanat, jotka hän oli kuullut Olavin suusta, ettei Herra koskaan hyljää omiaan, että mitä tahansa tapahtuneekin, koituu se ihmisen jalostumiseksi, jos hän nöyrästi taipuu Jumalan väkevän käden alle. Ja nämä sanat sytyttivät jälleen loisteen hänen silmiinsä, ja hän lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti ja lämpimästi. Noustuaan rukouksistaan suli hän kyyneliin.
Tuli aamu ja päivänvalo lankesi huoneeseen, mutta niin niukasti kuin ainoastaan osottaakseen, että valoa ja lämpöä oli olemassa, mutta toisia, onnellisempia maanpaikkoja varten. Oven ulkopuolelta kuului askeleita. Rouva Kristina astui sisään. Hän oli liikutettu, ja hänen syvissä silmissään paloi liekki niin lämmin, mutta samalla niin juhlallinen, että nuori tyttö selvästi näki heidän erottuaan tapahtuneen jotakin, joka oli riistänyt hänen tavallisen tasapainonsa.
"Kirjeitä Tukholmasta?" kysäsi tyttö enemmän kuiskaten kuin lausuen, ja hänen huulensa vapisivat, ikäänkuin hän olisi pelännyt lausua sanan ääneen.
"Niin, lapsi", vastasi rouva Kristina, ja kyynel värähteli hänen silmässään. "Kirjeitä on tullut Tukholmasta!"
"Ja onko totta, mitä hän sanoi…?"
Rouva Kristinan ei tarvinnut vastata, mutta hän riensi luo ja sulki kiihtyneen tytön rintaansa vasten, ja antoi hänen itkeä loppuun. Sen jälkeen tarttui hän hänen käteensä ja katsoi häntä lempeästi ja vakavasti silmiin.