"Epäilin viimeiseen asti, lapsi", sanoi hän. "Epäilin vielä luettuani kirjeen loppuun, sillä en ollut tuntevinani aivan oikein kanslerin tavallista nimikirjotusta. Mutta mies, joka toi kirjeet ja jolla oli mukanaan kirjeitä kuninkaaltakin sekä minulle että piispa Hannulle Linkopingissä, joissa kirjeissä kutsutaan kreivi Johanin ja rouva Margaretan häihin joulukuun kahdentenakymmenentenä päivänä, hän on minulle takeena kirjeiden totuudesta. Tunnen hänet hyvin; hän oli kerran miesvainajani, herra Stenin palveluksessa ja on nyt kuninkaan miehiä. Ja nyt Kristina, lapseni, tulen esittämään sinulle kaksi ehtoa, joko tahdot jäädä luokseni tai tahdot, kuten vanha mies varmaankin tulee kehottamaan…"
Kristina kohotti kysyvän katseensa. "Sukulaisesi Gert Bryningh on vapaa ja lähtee tänään Hörningsholmasta."
"Ja mihin sitten tulee sukulaiseni kehottamaan?"
"Mikäli tunnen häntä ja hänen suhdettaan sinuun, ajattelee hän nyt kaiketi, että tahdot sulkeutua yksiksesi ja elää nuoruutesi muistoissa ja tehdä Jumalan työtä hyljäten maailman… Siinä asiassa en osaa sinulle neuvoa mitään; sanon vain sinulle, että voit minunkin luonani saada tyyssijan, jota sydämesi halajaa… Sukulaisesi tulee itse puhumaan kanssasi siitä; olen tahtonut sanoa sinulle tämän, jotta et luulisi seisovasi aivan yksin maailmassa, kuten voisit olla taipuvainen luulemaan kuolemansanoman saatua vahvistuksensa, ja jotta sinulla siis olisi muutakin valitsemisen varaa kuin mitä hän sinulle esittää."
Hänen vielä puhuessaan aukeni ovi ja Gert Bryninghin kalpeat, surkastuneet kasvot näyttäytyivät. Hän säpsähti nähdessään rouva Kristinan, mutta tämä liike näytti aivan luonnolliselta, ja kun hän tahtoi sulkea oven ja poistua, kehotti rouva Kristina häntä astumaan sisään.
"Älkää ihmetelkö, ankara rouva", sanoi hän nöyrästi kumartaen, "vaikkakin ensimäiset askeleeni koskivat häntä täällä… Lapsirukka, nyt on hänen ilonsa lakastunut … nyt ei hänellä ole maailmassa ketään muuta kuin minä vanha murtunut mies."
Hän levitti liikutuksen valtaamana käsivartensa, ja Kristina painoi luottavasti kasvonsa hänen rintaansa vasten. Rouva Kristina ei katsonut tarvitsevansa olla läsnä sukulaisten kohtauksessa, vaan poistui. Omituinen tyytyväisyyden ilme väikkyi silloin Gertin kasvoilla, ja hänen silmänsä tähystelivät varman näköisinä ympäri huonetta ja ulos pienestä ikkunasta.
"Ymmärrän surusi, lapsirukka", sanoi hän vihdoin taputtaen Kristinan päätä, "ja pidän sitä arvossa; kadun vain, että tahdoin asettua väliinne, sinun ja hänen, jota pidit rakkaana. Mutta minäkin pidin yhteisen sukulaisemme tahtoa pyhänä, ja katsoin velvollisuudekseni viedä sen perille; voitko antaa sen minulle anteeksi, lapsi?"
Hän istuutui jakkaralle ikkunan luo ja veti Kristinan vierelleen.
"Ennenkuin jätän Hörningsholman", jatkoi vanhus, "tahdon kiittää sinua siitä rakkaudesta, jota olet osottanut minulle onnettomuuteni aikana; en unhota sitä koskaan. Mutta tahdon keskustella kanssasi myös tulevaisuudesta."