"Hän vei sen maihin Kaarlonsaarien kohdalle Gotlantiin… Päivä koitti juuri, ja minä jouduin kuin valittuna ensiksi hänen tarkastettavakseen…"
"Ja hän löysi, mitä etsi … kaulaketjun?"
"Hän löysi sen … ja samassa natisi laiva, ikäänkuin hajoomaisillaan ollen … 'Sukkelaan veneisiin', huusi mies silloin, 'laiva uppoo', ja kuningas sekä muutamat muut hyppäsivät veneeseen, minä tulin myöskin kuninkaan kanssa; miten sinne pääsin, en voi käsittää… Maihin tultuamme näimme sekä kuninkaan oman laivan että erään toisen, joka oli pysynyt meidän laivamme perässä, vaipuvan meren syvyyteen kaikkineen päivineen…"
Bengta-rouva tai -sisar, joksi häntä myöskin kutsuttiin, koska hän oli poikansa kuoltua mennyt Pyhän Inkerin sisarluostariin Skeningeen, kuvasi vaikuttavalla kaunopuheisuudella tätä myrskyä, jonka vertaa eivät kokeneimmatkaan merimiehet voineet muistaa, ja veli oli pelkkänä korvana. Sen asian ymmärsi hän paremmin kuin kaulaketjutarinan, vaikka tämä salaisine tenhovoimineen oli aivan ajanhengen mukainen eikä sentähden ollut vaikuttamatta Eerik Pukeenkaan, jonka luonne muistutti suuresti niitä entisiä aikoja, jolloin kaikkein mielessä oli ylinnä luottamus omaan voimaan.
"Paha henkesi pääsi siis suureksi osaksi vaivastaan", lausui hän, kun sisar lopetti.
"Mitäpä hän muuta tahtoikaan kuin kaulaketjun … ja se on kyllä hänen huostassaan?"
"Ja hän itse … missä hän itse on? … joutuiko hänkin merenpohjaan?"
"Ei … hän pelastui myrskyn lakattua, mutta mihin hän läksi, en tiedä… Hän näyttää kadonneen taas yhtä jäljettömiin kuin silloinkin, kun hän ensi kerran vei koristeen…"
"Sinä siis, luulen, jätät nyt tämän asian sikseen, Bengta, ja jäät luokseni…"
"En, Eerik … minä toimin vaan entistä innokkaammin", huusi Bengta-rouva, "ja, kuten jo sanoin, olen sen asian vuoksi lähestynyt marskia."