"Marskia!" huudahti Eerik kummastuen, "mistä sait päähäsi hakea tuota miestä marskin luota?"
"Miestä en sieltä hae, vaan kaulaketjua … ja se on nykyään jollakin marskin hovissa, siitä olen varma."
"Kaarlo Knuutinpoikako saisi kultaisen kaulaketjun", lausui Eerik miettiväisesti, "Kaarlo Knuutinpoika … Kaarlo Knuutinpoika!"
"Älä ole sentään milläsikään, Eerik … marskin täytyy tulla sen omistajaksi, vaan ei kauaksi… Hän on vaan se välikappale, jonka avulla tahdon ottaa sen pois siltä, joka sitä nyt kantaa ja joka oleskelee hänen hovissaan…"
"Kuka hän on, Bengta … kuka hän on?" kysyi Eerik silmät säkenöiden.
"Jätä se minun huolekseni, Eerik", vastasi sisar yksiääneen, "sinä voisit kiihkeydessäsi turmella koko hyvän yritykseni…"
"Bengta, Bengta", huusi Eerik arvokkuudella, mikä kaunisti häntä, "ajattele, mitä nimeä kannat ja ettet sinä enkä minä saa sitä millään tahrata… Niin totta kuin tahdon nimeäni kunnialla kantaa, en koskaan pidä sitä ketjua kaulassani, ellet voi kalliilla valalla vannoa saaneesi sen julkisia ja rehellisiä teitä!"
"Jätä se minun huolekseni", toisti Bengta, mutta lisäsi äkkiä saattaakseen kiihkeän veljensä ajatukset toisaalle:
"Sinä puhuisit toisin, jos tietäisit, mitä marskin hovissa on tapahtunut ja mikä on saattanut kaikkein rehellisten maanmiesten mielet kuohuksiin meren tuolla puolen… Minäkin kysyin kummissani: 'missä Eerik Puke on?' kuullessani siitä…"
"Mitä siellä tapahtuneekin, niin katson hänen olevan sellaisen, kuin minä ja moni muu tahdomme hänen olevan… Tämä kirje jonka juuri sain häneltä, todistaa sen parhaiten?"