"Mikä mies, Bengta … puhut pelkkiä arvoituksia", keskeytti Eerik kärsimättömästi, "kahdesti on koriste ollut kädessäsi, sanot…?"
"Niin, kahdesti", vastasi Bengta, "ja kummallakin kertaa on eräs mies tullut tielleni viemään koristeen minulta. Siitä on nyt kahta vaille neljäkymmentä vuotta, kun sain sen ensi kerran, silloin aioin sitä Kaarlo-veljellemme, mutta vuosi ei ollut kulunut umpeen, ennenkuin se minulta vietiin… Minä en kuitenkaan päästänyt sitä näkyvistäni, minä tiesin missä se oli, tahi oikeastaan tiesin tien sen piilopaikkaan, vaikka sain vuosia odottaa ja koetella mieleni kärsivällisyyttä … nyt se taas oli minulla; minä olin tuomassa sitä sinulle; olin kuninkaan omalla laivalla, ja siellä se minulta otettiin."
Bengta väänteli epätoivoisena käsiään ja hänen vaaleat huulensa puristuivat hurjasti yhteen.
"Haluaisinpa tietää, kuka uskalsi ottaa sen sinulta kuninkaan omalla laivalla … kerro, kerro, sisar!"
"Me olimme siinä hirveässä myrskyssä, joka raivosi kuukausi sitten", kertoi Bengta, "oltiin menossa Söderköpingin kokoukseen … kuningaskin aikoi mennä sinne, ja hänen laivallaan olin minäkin, varmassa turvassa, kuten luulin…"
"Yksi kysymys, Bengta", lausui ritari, "Herramme puun kautta en vielä tiedä, onko kuningas elossa vai onko hän kuollut?"
"Hän pelastui kuten minäkin ja vielä eräs kolmaskin!"
"No, Jumala armahtakoon, kun olisi uponnut samalla", huudahti kiihkeä Eerik, mutta sisarensa sai hänen malttamaan mielensä; hän lisäsi kiireesti, "tarkoitan kuningasta, ymmärräthän! Mutta paha henkesi meni kaiketi kylmää tietä…!"
"Paha henkeni ilmestyi sillä kertaa kuninkaan ja minun pelastajanani… Kun myrsky riehui kauheimmillaan ja kaikki luulivat laivan hukkuvan, huusi kuningas, eikö miehistöstä kukaan voinut pelastaa laivaa, ja silloin tuli hänen eteensä pitkä mies, joka lupasi pelastaa laivan, jos kuningas antaisi hänen tarkastaa jokaista laivalla olijaa, ennenkuin maihin mentiin."
"Siitä miehestä minä pidän, Bengta", huudahti Eerik mielihyvillään, "hän tunsi asiansa pohjia myöten… No, hän pelasti laivan?"