Oli taas hetkinen äänettömyyttä; hän ikäänkuin tarvitsi aikaa perehtyäkseen siihen ajatukseen, että ystävänsä ja aseveljensä oli kuollut. Mutta kun se ehti hänelle täysin selvitä, niin syöksyi salama toisensa perään hänen silmistään; ja vihan tuli syttyi hänen poskilleen.
"Ja jos se on totta, mitä sanot, Bengta", jatkoi hän, "ja jos ystäväni, tuo jalo ritari, on surmattu ja jos siihen on Kaarlo Knuutinpoika syypää, niin vannon elävän Jumalan ja kaikkien pyhimysten kautta etten ennen lepää kuin olen hänen kuolemansa kostanut marskille."
Samalla vetäisi hän miekan tupestaan ja löi sen tammipöytään sellaisella voimalla että pöydän kansi halkesi.
Sitten heittäysi hän polvilleen ja päästeli sydäntä särkeviä valitushuutoja, kyynelten tihkuessa hänen sormiensa välitse, joilla hän peitti kasvonsa. Niin syvä, niin hillimätön oli tämän voimakkaan miehen tuska, että tuiman Bengta-rouvankin piirteet heltyivät. Hän kumartui ja laski kätensä veljensä olkapäälle.
Mutta Eerik hyppäsi ylös kuin taikaiskulla, avasi oven sekä huusi ulommassa huoneessa vartioivalle miehelle.
"Sano Juho Folkenpojalle, että hän valmistaa aluksen Väddöhön lähtöä varten!"
Mies katseli tyrmistyneenä vihaa puhkuvaa herraansa ja rohkenipa kysyäkin, milloin oli lähdettävä.
"Ensi yönä, tänä iltana, tunnin päästä", huusi ritari, "niin pian kuin ehditte saada veneen vesille!"
* * * * *
Parin päivän perästä nousi Eerik Puke miehineen maihin Väddön rannalle, joka oli Ahvenanmaata lähin paikka Uplannin rannikolla. Se oli tavallinen ylikulkupaikka, josta huolta piti Väddön väestö saaden siitä korvaukseksi muutamia vapautuksia.