Uplannista lähti Eerik-herra Vestmanlantiin ja Nerikeen, missä hän oitis ryhtyi yllyttämään rahvasta kapinaan marskia vastaan, jonka hän nyttemmin katsoi arvottomaksi ritarin nimeä kantamaan ja jota hän kuvaili kansalle synkillä väreillä.
Marski ja drotsi olivat tähän aikaan, lokakuun lopulla, viidenkymmenen maallikkoherran kanssa kirkolliskokouksessa Söderköpingissä. Mutta sieltä palattuaan ja kuultuaan Eerik Puken liikkuvan rahvaan keskuudessa läksi marski Mälarin länsirannalla käymään. Hän sai täällä täyden vahvikkeen siihen, mitä huhu oli ennalta kertonut. Kun hän tuli Vesteråsista Köpingiin muutamana lauantai-iltana, kerrottiin hänelle, että rahvas oli Länsi-Södermanlannissa valmiina lähtemään mies talosta, ja yöllä herätti vanha hovimestarinsa hänet ilmoittaen, että Eerik-herra oli vaan parin peninkulman päässä. Hän ei kuitenkaan siitä säikähtänyt, vaan lähetti sunnuntaiaamulla aikaisin hovimestarinsa Arbogaan valmistamaan hänen tuloaan.
Hovimestari lähti, mutta kohtasi Arbogassa Eerik-herran itsensä, joka käski hänen pysymään alallaan sekä kielsi hänen antamasta mitään tietoja herralleen. Niitä hän saisi Eerikiltä itseltään, joka kirjoitti sukkelaan taistelukirjan ja antoi sen kaupungin kahdelle pormestarille, joiden piti lähteä ratsastamaan marskia vastaan ja antaa se hänelle.
Marski lähti kaikessa rauhassa Köpingistä, toivoen, joko ettei Eerik todenteolla taistelua valmistanutkaan, tahi että vielä keskustelun voimalla saisi kiivaan ritarin taltumaan, — hän läksi sen enemmittä ratsastamaan Köpingistä Arbogaan. Mutta hän ei ollut päässyt vielä puolimatkaankaan, ennenkuin pormestarit tulivat vastaan ja antoivat hänelle Eerik-herran kirjeen.
Kaarlo katsoi kysyvästi sanansaattajiin. Sitten hän mursi kirjeen auki ja luki sen synkistyvin katsein. Kirjeen sisältö on säilynyt meidän aikaamme asti, ja koska se on varsin lyhyt, niin lienee paikallaan esittää se tässä. Se kuuluu näin:
"Tiedä, Kaarlo, että jos tahdot minulta jotakin, tahi jos joku muu tahtoo minulta jotakin, niin löytää hän minut Arbogasta, ja Jumala armahtakoon, etten pysy rauhassa talossani, kun en tiedä milloinkaan, koska minut paistetaan, silvotaan, tai surmataan, niin tiedä, että siihen asti, kuin välimme paremmaksi tulee, kuin nyt on, niin tiedä, että missä ikänäni sinut kohtaan tahi jonkun sinun omistasi, niin silloin teen hänelle, niinkuin tehdään oikealle vihamiehelle; Jumalan pyhä veri tietää, ettei tämä ollut aivoitukseni, ja tiedä sinä, että sen rauhan, jonka olin sopinut Pentti Steeninpojan kanssa, sen minä purkaan; sillä minä en päästä vihollisiani tästedes yhtä helpolla kuin olen tähän asti päästänyt. Kirjoitettu Arbogassa minun sinettini alla."
Luettuaan tämän kirjeen lähti marski miestensä neuvosta takaisin Tukholmaan. Tultuaan sinne kertoivat he asian Krister-herralle, joka peljästyi siitä kauheasti. Sitten yhtyivät he kiireimmän kautta ponteviin toimiin pahan parantamiseksi.
Mutta Eerik-herra istui Arbogan harmaaveljesluostarissa sen lauantain iltana, jona hän oli lähettänyt taistelukirjan marskille. Luostaripihalta kuului miesten laulua, mikä saattoi hänet taasen mielentilaan, jossa oli sekaisin harmia, epätoivoa, katkeruutta ja kostonhalua. Eräs miehistä lauloi Engelbrektinlaulua, jota toverijoukko tuntui kuuntelevan, koskapa moniaihin värssyihin tarttui useampi ääni yhtaikaa.
Kun mies hän ain' oli pelvoton,
Ja mainettaan maailma laulanut on,
Niin tällaisen palkan sai:
Hän Örebrosta matkusti,
Niin konna hänet surmasi;
Näin kuntoa palkitaan kai…
kuului pihalta ja Eerik kuunteli laulua.