Silloin astui Bengta-rouva luostaritupaan seurassaan mies, jolla oli kirje vyön alla.
"Jumalan rauhaa, herra Eerik", sanoi Bengta-rouva, "minä tuon sanomia marskilta, ja tämä, luulen, tuo sanaa hyvältä ystävältä."
Hän osoitti miestä, joka otti kirjeensä esiin ja antoi sen Eerikille.
Tämä luki sen ja hänen kasvoillaan sädehti sydämellinen riemastus.
Mutta lopetettuaan katseli hän hetkisen miettiväisesti eteensä sekä
lausui sitten miehelle:
"IIoisempaa sanomaa kuin tämä, jonka sinä toit, en ole monesti saanut… Kuitenkaan en voi täyttää herrasi toivomusta, että tulisin hänen luokseen. Minulla on muuta tehtävää nyt… Marski on parin peninkulman päässä tästä tänään, ja myrsky voi puhjeta välillämme minä hetkenä hyvänsä… Sano se herra Kaarlo Orminpojalle, niin hän kyllä ymmärtää, miksi minun täytyy viipyä."
"Mitä marskiin tulee, niin teillä on hyvin aikaa," lausui Bengta-rouva, "hän ratsastaa parasta kyytiä Tukholmaan!"
"Tukholmaanko?" huudahti Eerik kummastuneena. "Oletko varma siitä, hurskas sisar?"
"Aivan varma… Hän on jakanut kahteen osaan ne miehet, jotka hänellä oli mukanaan, ja lähettänyt toisen osan Örebrohon ja toisen hän sijoitti Vesteråsin linnaan pakotettuaan kaupunkilaiset ensin varustamaan linnan pitkäksi ajaksi ruokavaroilla."
"Ei, ei, siinä erehdytte, hurskas sisar, vesteråsilaiset eivät annakaan niin ilman mutkia pakottaa itseään…"
"Mutta marski piti tulisoihtua kädessään ja uhkasi polttaa heidän kaupunkinsa, jolleivät suostuisi, ja he olivat aivan valmistumattomia… Heillä ei ollut valitsemisen varaa!"
"Hornan henget!" huudahti Eerik. "Sitten meidän täytyy tällä hetkellä hypätä ratsujen selkään ja lähteä Örebrohon ennättääksemme ennen marskin miehiä…"