"Jos minun neuvoani tahdotte vaariin ottaa", lausui Bengta-rouva, "niin ajattelen, että olisi parasta lähettää miehet marskin miehiä takaa ajamaan Örebron tielle… Ne voivat saada ne kiinni ja surmata ne, etteivät nuo ketjanat pääse Örebrota näkemäänkään… Ja koska marski näkyy haluavan vahvistaa joukkojaan, ennenkuin hyökkää teidän kimppuunne, niin tulee teidän tehdä samoin ja sitä varten ensi työksenne lähteä Kaarlo Orminpojan pyynnön mukaan hänen luokseen…"
Tämä neuvo miellytti Eerik-herraa. Hän ilmoitti sanansaattajalle kohta saapuvansa Vadstenaan Kaarlo-herran luo. Sitten hän kutsui miestensä päällysmiehen luokseen ja käski hänen heti astua ratsulleen ja lähteä marskin miesten perään Örebron tielle.
Jäätyään kahdenkesken sisarensa kanssa, syöksyi hän tämän luokse ja sulki hänet syliinsä suudellen häntä.
"Iloitse, sisareni, iloitse!" sanoi hän. "Minä vien Kaarina-neidin morsiustuoliin, ennenkuin vuosi on kulunut!"
IX.
Morsian ja sulhanen.
Oli joulukuun 8 päivä v. 1436. Päivällä tuli lumiräntää, ja tuuli pyryytti lumihiutaleita Vadstenan luostarikartanolle ja kaupungin ahtaille, mutkaisille kaduille. Kun päivä oli sunnuntai ja vielä Maarian sikiämisen päivä, niin kaduilla oli kuitenkin väkeä vilisten, ja tänäpäivänä oli niitä tavallista enemmänkin.
Varsinkin olivat luostarin lähellä olevat kadut kansaa täynnä, pääasiallisesti läheisestä Askan kihlakunnasta, ja moni hurskas luostarisisar oli rientänyt säikähtäen koppiinsa keskusteluportilta, joka oli luostarin länsisivulla, tai vetäytynyt taammaksi joltakin työhuoneen ikkunalta, jos joku talonpoika rohkeni liian nenäkkäästi silmäillä luostarinmuuria.
Nyt soitettiin aamurukoukseen, ja munkit sekä nunnat kulkivat arvokkaassa juhlakulussa asunnoistaan luostarikirkkoon, josta kohta helähti ilmoille ihana laulu leviten puutarhan ja muurin yli kansallekin, joka kuunteli sitä hartaudella paljastetuin päin. Hetkisen kuluttua palasivat veljet ja sisaret takaisin, ja rahvas seisoi ulkona niin hiljaisena, nöyränä ja hartaana, että jokainen huomasi selvästi, kuinka aiheeton pelkonsa oli, ja arat luostarisisaret tulivat kirkosta takaisin paljoa reippaampina, kuin olivat sinne menneet. Ainoastaan abbedissa, sisar Bengta Gunnarintytär, näytti tavallista huolestuneemmalta, niin että hyvin näki jonkun erityisen seikan hänen mieltään painavan.
Kirkosta tultuaan ja keskusteltuaan konfessorin kanssa, joksi veljien esimiestä kutsuttiin, läksi hän muutamaan sisartalossa olevaan syrjäiseen huoneeseen.