Tässä huoneessa oli neiti Kaarina Kaarlontytär ja hänen vanha palvelijansa eli pikemmin ystävänsä, Inga-muori. Ritari Kaarlo Orminpoika oli jättänyt heidät luostariin lähtiessään maakuntaan tärkeille asioille, jotka olivat osaksi yleisiä, osaksi hänen omiaan. Kumpikin oli käynyt aamurukouksessa, ja kumpaakin oli ihmetyttänyt tavaton väentulva. Muuten he elivät aivan kuin maailmasta erillään, eivätkä tienneet mitään siitä, mitä Söderköpingin herrainkokouksen jälkeen oli maassa tapahtunut.
"Mitähän noilla ihmisillä on asiana, jotka ovat tuolla luostarin ympärillä?" oli neito kysynyt huoneeseen tullessaan. Inga-muori ei ollut vastannut mitään, olihan vaan käärinyt neidon ja omaa viittaansa kokoon, mutta oli sitä tehdessään näyttänyt ylen yksitotiselta. Kaarina oli sen vuoksi kysynyt toistamiseen.
"Kansako," niin oli vanhus vastannut, "mistäpä minä tiedän, neiti Kaarina… Mutta tietäähän sen, ketä etsitään kun talonpoikain rääkkääjä on luostarissa…"
"Jösse Eerikinpoika, vanha taalainvouti … mutta mitä ne häneltä tahtovat! Onhan hän aivan muuttanut mieltään, ja ylistäväthän häntä nykyään tämän luostarin sekä veljet että sisaret."
"Talonpojat ajattelevat kyllä aivan toisin, neitoseni", oli Inga-muori selittänyt, "ja niitä kohtaan on hänellä entinen mieli jäljellä, vaikka hän tekeytyy hurskaaksi ja nöyräksi konfessorille ja abbedissalle ja antaa heidän luostarilleen suuria lahjoja. Kuulin hänen sanovan abbedissalle — viime viikolla juuri — toivovansa, että se aika pian koittaisi, jolloin talonpojat saavat entisellä mitalla … ja hän pitää päätään yhtä pystyssä kuin ennenkin… Olisitte nähnyt, kuinka hän tänäpäivänä kirkosta tullessamme vilkuili talonpoikaraukkoihin! Vanhat silmäni olivat näkevinään hänen astelevan heidän päittensä päällä."
"Mutta eivät he suinkaan liene tulleet tänne vaan häntä katsomaan ja itseään hänelle näyttelemään", oli Kaarina lausunut, "ja minä kysyn vieläkin kerran, mitä ne tahtovat, sillä niinkauvan kuin vouti on luostarin muurien sisällä, eivät ne mahda hänelle mitään… Tarkoitan, että jotakin muuta lienee tekeillä, ehkä tapahtuu tappelu herra Kaarlo Knuutinpojan ja herra Eerikin välillä täällä, ehkä…?"
Ovi avattiin ja sisään astui abbedissa. Mutta levottomuus, joka oli vallannut Kaarinan kun hän ajatteli, mitä kaikkea oli voinut tapahtua maailmassa hänen istuessaan kuin vangittuna, saattoi hänen asiaan kuuluvain aamutervehdysten jälkeen ahdistamaan abbedissaa suurella kysymystulvalla.
"Varsin vähän tiedän", vastasi abbedissa hurskaasti hymyillen, "mitä maailmassa tapahtuu; sen vaan tiedän, että sinä tulet kohdakkoin sinne, lapsi… Isäsi tulee tänäpäivänä Vadstenaan", lisäsi hän, kerrassaan keskeyttäen kaikki tarpeettomat ja viivyttävät kysymykset, "isäsi, herra Kaarlo Orminpoika tulee tänäpäivänä luostariin. Eilen oli täällä hänen sanantuojansa, ja hän pyytää minua ilmoittamaan sinulle erään asian, josta hän itse on sinulle joskus puhunut, mutta on silloin saanut sellaisen vastauksen, että hän nyt toivoo sinun lannistuvan ja valmistautuvan siihen, minkä kuitenkin täytyy tapahtua."
Kaarinan poski kalvastui ja levottomuus hänen suurissa tummansinisissä silmissään muuttui murheeksi.
"Ei, ei, älkää lausuko niin, hurskas äiti", huudahti hän kädet ristissä ja ääni ja kasvot niin tuskaisina, että se vaikutti abbedissaankin, "käyttäkää ennemmin kykyänne taivuttaaksenne isääni … minä en voi, minä en voi… Mieluummin rupean teidän sisarkuntaannekin, rakas äiti, enkä milloinkaan enää liiku ihmisten joukossa!"