Tämä puhe olisi voinut olla sangen vaarallista, jos abbedissa olisi ollut vähemmän jalo mieleltään, ja jos olisi ollut toinen aika käsissä, se aika, jolloin Pyhän Birgitan luostarin täytyi vetää veljiä ja sisaria puoleensa keinoilla millä hyvänsä. Niin ei ollut laita tänä aikana, jolloin molemmat viimeiset kuningattaret, Margareta ja Filippa, olivat ruvenneet sen "ulkosisariksi", ja jolloin Eerik-kuningas itse ja muut maan ylhäisimmät kilvan sitä lahjoivat. Nyt katseli tämä vanha nunna säälien tyttöparkaa, vaikka ilme hänen kasvoillaan olikin ankara ja vakava. Hän näytti surkuttelevan Kaarinan kohtaloa, mutta pitävän sitä samalla auttamatonna. Hän koetti pitkässä esitelmässä, joka oli täynnä lohduttavia kehoituksia, vakuuttaa Kaarinalle sitä. Hän luulikin oikeastaan tytönkin niin ajattelevan, vaikka hänen oli vaikea sitä myöntää.
"Rauhoitu, lapsi!" niin hän lopetti, "ja punnitse sydämessäsi, mitä olen nyt sinulle sanonut … isäsi, herra Kaarlo, ei tule, sanantuojan tiedonannon mukaan, ennenkuin iltapäivällä, ja minä tahdon käydä sitä ennen vielä kerran luonasi."
Sitten hän läksi huoneesta, ja tyttö heittäysi epätoivon valtaamana Inga-muorin syliin. Eukko ei kuitenkaan ottanut ensinkään osaa neidon suruun. Hänessä vaan päinvastoin yltyi suuttumus yhä suuremmaksi, kuta viljavammin kyyneleitä tulvi hänen lemmikkinsä silmistä.
"Se on oikein, itke pois vaan, kukkaseni", sanoi hän, "mutta älä luule, että Eerik-herra koskaan vie sinua morsiustuoliin, ei, siitä ei tule mitään, sanon minä, vaikka hän olisi arkkienkeli Mikael itse… Älä pelkää, kukkaseni, kyllä me vielä neuvoja keksimme, eikä meidän tarvitse luostarinmuureja ajatella… Kun Fjalar-ritari olisi nyt vaan täällä, niin hän asiat hoitaisi, sen hän totisesti tekisi…"
Vanhuksen vielä puhuessa tuli abbedissalta sana, että ritari Kaarlo odotti tytärtään veljien luostarituvassa. Hän oli tullut moniaita tuntia aikaisemmin, kuin oli aikonut, ja oli rientänyt viipymättä luostariin kohtaamaan abbedissaa ja tytärtään. Kaarinan hallussa oleva vierashuone oli ylikerrassa länsisivulla, ja siitä näki hyvästi luostarin ympärysmuurin yli kadulla olevaan aaltoilevaan väkijoukkoon.
Päästäkseen sieltä veljien keskusteluhuoneeseen täytyi hänen mennä sen portin kautta, joka oli nunna- ja munkkiluostarien välisessä muurissa ja joka kulki nunnain juomakeittiöstä — harmaakivinen rakennus länsisivustan ulkopuolella — luostarikirkon länsikuoriin päin. Tämän portin kautta pääsi ensiksi veljien asuntorakennusten eteen. Suurin niistä oli pitkä, etelään päin avoin nelikulmio, jonka eteläsivulla oli suuri kokoussali, "luostaritupa". Ylhäisiä vieraita otettiin myöskin vastaan piispantalossa, joka ynnä kaksi sen yhteydessä olevaa rakennusta oli nunnaluostarin itäsivustana. Tämä oli kirkosta pohjoiseen, munkkiluostari oli siitä kaakkoon.
Samassa kuin Kaarina ja Inga-muori lähestyivät mainittua pientä porttia, kuului sadoista kurkuista kauhea kirkuna, ja portissa tuli naisia vastaan ijäkäs ylikonfessori, joka riensi levottomana ja huolestuneena heidän ohitseen erääseen rakennukseen, jossa oli yhteinen keskusteluhuone veljiä ja sisaria varten.
Kaarinan mieli oli niin täynnä omia huoliaan, ettei hän tätä havainnut ensinkään, mutta hänen kumppaninsa huomasi kohta että suuri vaara oli uhkaamassa, ja pelkonsa vahvistui, kun hän metelistä voi eroittaa selvästi huutoja: "kavaltaja ulos!" "lyökää portti sisään!" "hänen pitää kuolla!" y.m. Epäjärjestyksen tähden, joka oli tästä syystä syntynyt luostarissa, oli veljien luostaritupa aivan tyhjänä.
Ankarana ja totisena tuli Kaarlo-ritari tytärtänsä vastaan. Mutta hänen kauniille ja jaloille kasvoilleen levisi varjo, kun hän huomasi sydänsurun tyttärensä kasvoilla, jota todistivat tämän silmistä kumpuavat kyyneleet.
"Näen, että minua on odotettu", sanoi hän, "mutta tervetullut en ole, sen näen myöskin…"