Niilo Bonpoika oli koko ajan ollut liikkumatonna erään muurinkulman takana. Hän tunsi kyllä kaikki nämät henkilöt, mutta hänet oli niin tyrmistänyt tämä näky, sekä katujan hurja itsensä kiduttaminen että ritarien keskustelut, ettei hän tullut ajatelleeksikaan astua esiin heidän pariinsa. Kun hän lopulta sai älynneeksi, ettei hänen sopinut olla näkymätönnä kuulijana, niin oli se jo myöhäistä.
Näiden miesten kohtaus, jotka nyt olivat ensimmäisiä Ruotsissa, näytti kuitenkin kuin sallimuksen sormelta, joka tahtoi hänelle viitata, millä kannalla asiat olivat, ja mikä hänen oli valittava nyt, jolloin kohta oli alkava hänen oman, itsenäisen toimintansa aika. Valitseminen ei ollut helppoa. Eerik Puken avoin, miehekäs ja ritarillinen, joskin vähän kiihkeä ja maltiton käytös ei voinut olla syvästi vaikuttamatta nuorukaisen mieleen. Mutta näitä ominaisuuksia ei suinkaan puuttunut marskiltakaan. Ja molemmat sanoivat tahtovansa kulkea Engelbrektin jälkiä. Eerikin syytökset marskia kohtaan voivat johtua kateudesta, ja kiihkoissaan saattoi hän niitä ainakin pahoin liioitella. Oli kuitenkin toisellakin puolen asioita, jotka saivat Niilo Bonpojan arvelemaan. Valtakunnanpäämiehen vaalista Tukholmassa kerrottiin yhtä ja toista. Se oli pantu toimeen aivan äkisti vuoden alussa, ja Engelbrektiä ei valittu, kun valitsijat olivat pelkkiä herroja, vaikka marskin sitten täytyikin luovuttaa osa vallasta hänelle, niinkuin oli jo päätetty herrainpäivillä Arbogassa. Tämä kaikki asetti marskin vähemmän kauniiseen valoon, sitä ei Niilo Bonpoika voinut itseltään salata. Ja jos vielä sekin oli totta, johon Eerik-herra viittasi, että nimittäin marski oli Juho Kaarlonpojan (Färlan) avulla saanut anastetuksi Nyköpingin, ja että tämä juonittelu oli jo tapahtunut Engelbrektin eläissä, niin vieroitti se nuorukaista yhä enemmän marskista, ehkä tämän lempeä luonne kohottikin hänet kilpailijaansa paljoa ylemmäksi.
Mutta vaikka taasen Eerikin tarkoitusperät olisivatkin jalommat kuin marskin, niin oli sentään eri kysymys, kumpi näistä paremmin kelpaisi johtamaan Ruotsin valtakuntaa, kiihkeä, intohimoinen, maltiton Eerik-herrako, vai mukautuvainen ja enemmän harkitseva Kaarlo, jonka toiminnalta siltä ei suinkaan puuttunut voimaa.
Nuorukaisen näitä miettiessä tuli Tuomas-piispa kirkkoon. Hän teki ristinmerkin ja seisahtui kädet ristissä haudan eteen. Rukousta lukiessaan, tipahti kyynel toisensa perään hänen poskilleen. Rukoiltuaan kääntyi hän ja kasvoilleen tuli surumielinen ilme, kun hän havaitsi Niilo Bonpojan.
Tämä astui piispan luo, joka laski juhlallisesti kätensä hänen päänsä päälle.
"Jumala kaikkivaltias ja taivaan kaikki pyhät siunatkoot sinua, poikani", sanoi hän liikutettuna, "juuri tässä paikassa, tämän kaikista jaloimman ja parhaimman miehen haudalla, olen tahtonut antaa sinulle siunaukseni, kun meidän nyt tulee toisistamme erota."
"Vieraalla ritarilla on siis ollut muutakin asiaa kuin kutsua minua kuolevan äitini luo?"
"On, poikani", vastasi piispa, "alkaa jo olla se aika, että sinusta tulee mies puolestasi, ja tämän viimeisen vuoden, joka siihen vielä on, tulet sinä isäsi tahdon mukaan seuraamaan jotakin urhoollista ritaria oppiaksesi oikein käyttäytymään sekä sodan että rauhan toimissa."
"Ja tiedättekö te, hurskas isä, kuka on täksi vuodeksi määrätty minun herrakseni?"
"Isäsi, ritari Bo, on siksi valinnut marskin ja valtakunnan päämiehen, herra Kaarlo Knuutinpojan!"