"Niin, sen minä sanon", lausui hän, "ja Jumala armahtakoon teitä, ritari Kaarlo, jos teette omalle lihallenne ja verellenne pahan, jota aika ei paranna… Sillä te muserratte oman sydämenne, ritari; uskokaa se, minä tunnen sekä teidät että tyttökultasen."
"Sanani on varma ja sinä pysyy, vaikka sadat ämmät kirkuisivat omasta lihastani ja verestäni… Eikö herra Eerik ole uljain ritari koko Ruotsinmaassa…! Mitä enempää voi oma lihani ja vereni pyytää…? Niinkuin olen sanonut, olet sinä huomenna tähän aikaan hänen kanssaan kihloissa, Kaarina, ja Jumalan haltuun… Kas niin, nyt se on sanottu, ja nyt en tahdo siitä asiasta enempää kuulla enkä ruveta naisten narriksi."
Kuumaverinen ritari oli tulipunainen ruvetessaan puhumaan, mutta kiihko näkyi asettuvan, mikäli hän ehti sitä purkaa. Mutta hänen tyyneytensä näytti vaarallisemmalta tyttärelle kuin suuttumuksensa. Sillä hänen kasvoiltaan hohti läpeensä hänen luja tahtonsa eikä antanut toivon hiventäkään siitä, että päätöstä voisi muuttaa. Kun hän lähestyi ovea pois lähteäkseen, niin tuntuivat hänen kovat, raskaat askeleensakin antavan lisää voimaa ja pontta hänen sanoilleen.
Kaarina jäi äänetönnä seisomaan ja katselemaan suurin silmin isänsä jälkeen, mutta niissä silmissä paloi kuitenkin tuli, joka osoitti aivan yhtä lujaa tahtoa kuin isänkin tahto oli. Hän oli hyvin kiihtynyt, mutta hän voi hillitä sen, vaikka poskensa olivatkin lumivalkeat ja rintansa kohoili rajusti. Inga-muori silmäili häntä sekä ihmetellen että murehtien. Kului hetkinen, jolloin kumpikin oli äänetönnä, kunnes Kaarina lopuksi lähti ovelle viitaten vanhusta seuraamaan itseään.
Mutta he eivät päässeet vielä puoliväliinkään, kun Jösse Eerikinpoika syöksyi sisään kalmankalpeana ja silmät hurjasti pyörien.
"Kätkekää minut, auttakaa minua", huusi hän juosten ympärinsä huoneessa, "Jumalan pyhän veren nimessä kätkekää minut, talonpojat aikovat repiä minut kuoliaaksi!"
"Hiljaa!" lausui lempeä ja vakava ääni samassa, ja ylikonfessorin hurskaat ja jalot kasvot ilmestyivät ovesta, "hiljaa, minä koetan Jumalan äidin avulla pelastaa teidät, mutta ensi ehto on, että pysytte tyynenä … pelkonne lisää noitten raivoa, ja jos ne saavat vielä kerran nähdä teidät, kuten äsken lähtiessänne prokuraattorin asunnolta, niin saattavat ne niin soaistua, että lyövät portit sisään. Viime hädässä on minulla vielä keinoja pelastaa teidät luostarin salaisiin huoneisiin, joita eivät tiedä muut kun minä ja abbedissa … aioin sanoa sen teille nähdessäni teidän pakenevan tänne…"
Ennen niin mahtava vouti, jonka pelkkä katse oli saanut tuhansia vapisemaan, uskalsi nyt tuskin nostaa silmiänsä. Hänen rohkeutensa ja uhkansa oli tyyten hävinnyt, pelkonsa tähden hän tuskin uskalsi kuunnella hurskaan munkin sanoja. Tämä olikin erehtynyt luottaessaan luostarin pyhyyden voimaan tässä tapauksessa. Kun hän oli lausunut viimeiset sanansa, avattiin ovi, ja luostarisaliin astui joukko kookkaita talonpoikia.
Nyt kalpeni konfessorikin, mutta malttoi mielensä pian ja astui hurskaalla arvokkuudella tulijoita vastaan.
"Voi häväistystä", huusi hän heille kohottaen varoittavaisesti kättään, "kuinka rohkenitte häiritä luostarin pyhää rauhaa… Ajatelkaa sitä kovaa rangaistusta, joka tätä pyhyyden loukkaamista seuraa."