Mutta talonpojat eivät välittäneet hänen varoituksestaan. Ne näyttivät tosin kotvasen epäröivän, mutta silloin astui heidän joukostaan esille eräs aivan nuori mies, pitkä ja kookas poika, jolla oli viisaat, perkirehelliset silmät, vaikka hänen kasvonsa muuten olivat tavattoman rumat. Hän lausui kumartaen nöyrästi munkille:
"Voitte olla oikeassa, hurskas isä, mutta erehdytte vaan siinä mikä pyhästöänne oikeastaan häpäisee… Mutta me, talonpojat emme nyt anna pettää itseämme… Meidän mielestämme tuo tuossa, tuo miesmurhaaja ja valapatto taalainvouti, Jösse Eerikinpoika teidän luostarianne saastuttaa, ja me päästämme sen tästä ihmisten syntitahrasta…"
Hän meni näin lausuen, munkista sen enempää välittämättä, Jösse Eerikinpojan luo, tarttui hänen vyötäisillään olevaan nahkavyöhön ja veti hänet munkin eteen.
"Katso minua, vouti", huusi hän vihasta vapisten, "katso minua, siitä ei ole kuin kaksi vuotta, kun sinä ratsastelit niin mahtavana Taalainmaassa ja näännytit isäni nälkään kytkettyäsi hänet Borganäsin linnantornin muuriin ja valjastutit äitini raskaan kuorman eteen … muistatko kun ratsastit Hannu-kreivin kanssa Hedemoraan, silloinkuin Herman Berman pelasti naisraukat sinun nähtesi… Minä olen sen nälkään näännytetyn poika ja Herman Bermanin asemies… Syleillessäni isäni lahonnutta ruumista linnan pimeässä tornissa, vannoin saattavani vielä sinut tuomiolle… Nyt olen sen tehnyt… Te, voudit, olette niin usein tuominneet ja kiduttaneet talonpoikia, mutta nyt on tullut teidänkin vuoronne."
Miehen silmiin nousi kyyneleitä, kun hän ajatteli onnetonta isäänsä; hän polvistui konfessorin eteen.
"Älä pelkää minun tähteni, hurskas isä", sanoi hän, "minä olen valmis kärsimään rangaistuksen siitä, mitä nyt teen… Minun nimeni on Eerik Laurinpoika ja minä olen seurannut Herman Bermania siitä asti, kuin hän lähti Engelbrektin mukana ajamaan pois julmia vouteja."
Munkin kasvoille ilmestyi säälin piirre, ja nuorukaisen nöyryys sytytti voudissa toivon kipinän.
"Minä vien sanomaa herraltani ritari Eerik Pukelle", jatkoi Eerik, "ja koska tieni kulki tämän pyhän luostarin ohi, niin otin mukaani tämän vähän, minkä olen saanut säästetyksi kokoon kahden viime vuoden aikana ostaakseni sillä messun isäparkani sielun hyväksi… Ottakaa se, ja täyttäkää pyyntöni, hurskas isä…"
Hän otti nahkavyöstään nahkakukkaron ja ojensi sen munkille, jonka lempeiltä kasvoilta yhä enemmän katosi suuttumus.
"Tullessani tänne luostarin ulkopuolelle", lisäsi mies, "ja kuullessani, mitä aiottiin, niin menin portille ja pyysin kauniin sanoin portinvartijaa ottamaan lahjani vastaan, mutta kun hän piti porttia raollaan, niin minä tempasin sen auki ja menin sisään, ja nämä miehet tulivat perässä…"