"Erehtynyt, onneton poikani!" sanoi konfessori tehden ristinmerkin.
Pelkuri vouti, joka oli hurskaan kuoren alla ja runsaasti lahjoen pohjoismaiden etevintä luostaria pitänyt entisen luonteensa tallella, oli nyt ehtinyt malttaa mielensä ja saada rohkeutensa takaisin. Ja nuorukaisen alamaisuus ja mukana tulleitten talonpoikain miltei arat katseet saattoivat myöskin hänen arvelemaan vaaran jo kääntyneen pois. Senvuoksi katsoi hän jo itse voivansa ruveta hyökkäysasentoon.
"Älkää antako tuon petturin vietellä itseänne", lausui hän munkille, "te tiedätte hänen nimensä, ja minusta tulisi teidän ottaa selville näiden muidenkin pyhästönhäväisijäin nimet… Kuulimmehan jo, miten tämä konna kertoi vievänsä sanaa Herman Bermanilta Eerik Pukelle, kapinoitsijalle, joka on taaskin koonnut talonpoikajoukon valtakunnan turmioksi… Älkää viipykö, kun marski vaan saa sanan, niin hän rankaisee näitä koiria ankarasti."
Mutta nyt olivat talonpojatkin voittaneet sen hervaisevan vaikutuksen, jonka paikan pyhyys oli heihin tehnyt; heidän katseensa leimahtivat ja kaksi heistä juoksi esiin tarttuen molemmin puolin voutiin. Hän yritti heikosti puolustaida, mutta hänen käsiinsä tartuttiin voimalla, joka oli hänen voimaansa suurempi, ja silloin oli hänen vuoronsa nöyrtyä. Hän itki ja rukoili ja päästeli sydäntäsärkeviä valitushuutoja. Mutta kivikin olisi ennen ruvennut säälimään kuin nämä miehet, kun he kerran olivat joutuneet kiihkoon.
Veljesluostarin konfessorikin seisoi äänetönnä ja liikkumatonna, ja hänen silmistään liekehti jalo suuttumus, kun hän katseli voutia. Sitten hän — nähtävästi enemmän velvollisuudesta kuin säälistä voutia kohti — kohotti vielä kerran äänensä kehoittaen ja pyytäen miehiä heittämään vihansa ja antamaan asiansa laillisen tuomarin ratkaistavaksi. Mutta se oli myöhäistä. Voutia laahattiin jo ovelle. Eräs perimmäisiä talonpoikia kääntyi munkkiin päin lausuen:
"Älkää pelätkö, kyllä se roisto saa laillisen tuomion … mutta hänen vapauttamisensa olisi laittomuus, ja sen me tahdomme estää!"
Ponnistaen viimeiset voimansa tarttui vouti ovipieleen, mutta edellä menevät talonpojat tarttuivat hänen koipiinsa vetäisten niin tuimasti, että hänen käsivartensa melkein nyrjähtivät ja hänen päänsä kolahti kivilattiaa vasten. Sillä tavoin laahasivat ne hänet luostarin portaita myöten alas, "että", kuten kerrotaan, "hänen niskansa voi lukea rappuset."
* * * * *
Voimme käsittää, millä tunteilla Kaarina katseli tätä näkyä. Ja hänen sydämmessään soi kuitenkin tällä hetkellä eräs kieli, jonka ääni melkein himmensi ympärillä tapahtuvan melun ja metelin. Ja kurjan voudin kohtalo tuntui muistuttavan häntä onnettomuudesta, joka häntä itseään uhkasi; häntähän uhattiin vetää morsiustuoliin miehen kanssa, jolle hän ei voinut antaa sydäntään, ja onnettomuutensa tuntui sitä raskaammalta, kun pakottajana oli hänen oma isänsä. Hänen silmänsä seurasivat tarkkaavasti kaikkea, mitä salissa tapahtui, ja hänen korvansa kuulivat puhujain äänet, ja hänen henkensä otti ajoittain kaikkeen osaakin, mutta lopulta pysähtyivät hänen ajatuksensa aina huomispäivään ja Eerik Pukeen, häntä puistatti, ja mieleensä johtui melkein tietämättään halu paeta; luostarissa syntyneen levottomuuden ja epäjärjestyksen aikana hän saattaisi kenenkään huomaamatta päästä ulos ja paeta, paeta kauvas, mihin … sitä hän ei enää ajatellut. Salaman tavoin tuli tästä ajatuksesta päätös, ja samassa hän jo mielessään tuumi keinoja, toteuttaakseen tämän päätöksen.
Talonpojat olivat lähteneet salista, ja ulkoa kuului voudin avunhuuto, kun häntä raastettiin rappuja myöten alas. Vanha konfessori seisoi vapisten aivan oven vieressä, ympärillään joukko valittelevia, kauhistuneita munkkia; Inga-muori oli polvillaan huoneen toisessa päässä peittäen kasvonsa käsillään. Herman Bermanin mies yksinään oli yhä polvistuneena samassa paikassa, pitäen nahkakukkaroa rahoineen kädessään.