Kaarina lähestyi ovea. Sitä ei havainnut kukaan muu kuin tämä nuori mies, mutta hän ei pitänyt sitä minään kummana. Luostarisalin ulkopuolella oli pitkä, pimeä käytävä. Se oli tyhjä. Pari munkkia vaan riensi hänen ohitseen veljiensä luokse luostaritupaan. Ulko-oven vastaisella seinällä riippui tässä käytävässä muutamia munkkikaapuja. Kaarina sieppasi äkisti yhden niistä, heitti sen ylleen ja riensi, päähine umpeen vedettynä ulos talonpoikain joukkoon.
Hänen oli helppo tulla ympärysmuurin luo portille. Talonpoikia vilisi kaikkialla, mutta häneltä ei kukaan salvannut tietä. Ne päinvastoin väistyivät hänen edestään. Sillä luostaria ja sen asukkaita vastaan ei kellään ollut mitään vihankaunaa. Päästyään luostarin edustalle riensi hän eteenpäin lumihiutaleiden tanssiessa ympärillä yhtä levottomasti kuin hänen omat ajatuksensa. Hän ei vieläkään ajatellut, mihin aikoi mennä, pois vaan niin nopeaan kuin suinkin. Hän kääntyi eteläänpäin, luultavasti koska muurinkulma oli siellä likempänä. Käännyttyään siitä kulmasta, kävi hän muurin vierustaa ja joutui siten, sitä sen enempää harkitsematta, astumaan kaupungista pohjoiseen päin.
Tuuli puhalsi kylmästi Vetteristä, ja lumi tanssaili yhä hurjemmin hänen ympärillään, voimatta sammuttaa hänen sydämensä liekkejä. Kaikki unelmansa onnesta, kaikki toiveensa, jotka olivat loistaneet tähän asti hänen tiellään kuin ystävälliset tähdet, sammuivat ja putoelivat maahan. Hän poimi ne yksitellen käteensä ja pujotti ne kuin helmet rukousnauhaan, jonka hän kätki syvälle sydämeensä. Ja Vadstenaan menevä pyhiinvaeltaja ei lukenut konsanaan nauhaansa syvemmällä hartaudella, eikä tuntenut pahuuden mieltään niin painavan, josta toivoi luostarissa pääsevänsä, kuin neitonen nyt luki ja rukoili sitoessaan kuihtuneita toiveita yhteen. Pyhiinvaellusmatkaksipa voikin hänen retkeään nyt kutsua, vaikka hän ei ollutkaan menemässä Vadstenaan vaan tulossa sieltä.
Hän lienee kulkenut pari tuntia, niin hän pysähtyi ja istahti kivelle tien viereen. Siinä hän nyt vasta alkoi miettiä tilaansa. Kaikista hänen sydämessään kuohuvista ajatuksista tuli hänelle loppuaatokseksi, että hän oli nyt hylätty ja yksinäinen, joka tarvitsi turvaa, ja silloin tuli hänelle kysymys, mistä hän sen löytäisi. Hän istui liikkumatonna kivellään näitä ajatellen, ja etäämpää olisi häntä voinut luulla omituiseksi kivimuodostumaksi, joka oli luomisaamuna sattunut saamaan istuvan munkin haamun.
Istuessaan siinä kuuli hän etäältä melua ja ihmisääniä. Hän ei kuitenkaan sitä huomannut, mutta pian kuului askeleita paljo lähempää, ja silloin hän kohotti päätään. Tulijat olivat talonpoikia, jotka katselivat häntä kummissaan ja lähestyivät varovasti. He puhuivat jotakin keskenään, ja silloin erisi yksi muista ja juoksi metsään. Kaarinasta ei talonpoikain tulo ollut ensinkään vastenmielinen. Hän ajatteli heti nyt saavansa tietää sekä missä hän oli että mihin hänen tuli mennä. Nyt olivat miehet hänen edessään, ja eräs heistä juoksi ojennetuin käsin esiin ikäänkuin ottaakseen hänet kiinni. Hän hypähti kiveltä ylös ja riensi metsään pakoon, muttei päässyt montakaan askelta, ennenkuin vastaansa tuli se talonpoika, jonka hän oli nähnyt muista erkanevan. Samassa hän oli kiinni ja miehet veivät hänet tielle.
Silloin näkyi etäällä tien käänteessä hevonen, joka veti rekeä, ja sen ympärillä joukko rähiseviä talonpoikia. Huomattuaan munkin ja hänen kiinniottajansa juoksivat eellimmäiset paikalle, joten Kaarinan ympärillä oli kohta tiheä mieskehä.
"Täällä on huuhkajoita suossa, ukkoset", sanoi se muille, joka ensiksi oli aikonut ottaa Kaarinan kiinni, "munkki on lähtenyt meidän edellemme; vievät vielä pois meiltä sen roiston."
Talonpojat epäilivät nähtävästi hänen olevan luostarista lähetetty puuhaamaan heidän tuhokseen jotakin, ja tämän älyttyään ymmärsi neito välttämättömäksi näyttää, kuka oli, jos mielii pakoaan jatkaa. Hän veti senvuoksi munkkipäähineen pois näyttäen heille neitsyeelliset kasvonsa, joitten ympärillä hänen rikkaat kiharansa häälyivät tuulessa.
"Minä en ole mikään munkki, vaikka siltä näytän", sanoi hän, mutta havaitsi samassa, ettei hänen käynyt sitäkään sanominen, kuka hän todella oli, ja se ajatus saattoi hänen tyrmistymään ja vaikenemaan.
"Ettette ole munkki ettekä nunna, sen kyllä näkee", sanoi sama talonpoika, "mutta kuka te sitten olette?"