Mies laski kätensä veitsineen ja meni sen puun luo, josta ääni kuului; siellä he keskustelivat kuiskaten, mutta Niilo kuuli kuitenkin siitä pääasiat. Kysymys ei ollut sen enemmästä eikä vähemmästä, kuin että mies (hänen oppaansa) piiloittautuisi muutamien varmain Eerikin miesten kanssa — jotka tuntuivat kuiskauksista päättäen tulleen tänne varjon toimesta — Harakerin kirkkoon, johon varjo sanoi kyllä saavansa houkutelluksi marskin ja Eerik-herran, ja siellä he hyökkäisivät marskin kimppuun ja vangitsisivat hänet.
Keskustelijat läksivät sitten nopein askelin pois.
* * * * *
Mutta maantien vieressä olevan kiven luona — joka on siinä vieläkin ja jota kutsutaan Pukenkiveksi — kohtasivat marski ja Eerik-herra toisensa määrätyllä hetkellä. Edellinen oli lähettänyt rauhakirjansa, jonka olivat sekä arkkipiispa että Strengnäsin piispa Tuomas allekirjoittaneet, samalla lähetti hän Eerik-herran pyytämät panttivangit. Kello oli 8 paikoilla, aamu oli vielä pimeä, jonka vuoksi tuotiin soihtuja paikkaa valaisemaan. Kummallakaan ritarilla ei ollut tässä tilaisuudessa sotisopaa. Marskin yllä oli hieno ihokas, ja hänen hartioiltaan riippui näädän nahalla sisustettu lyhyt levätti. Eerik-herran yllä oli paksusta keltaisesta nahasta tehty ihokas.
Näki kyllä etteivät ritarit olleet ystäviä, vaikka marskilla oli kuten aina malttinsa tallella. Eerik-herra sai hädin tuskin sen vertaa hillityksi itseään, että kuunteli, mitä marskilla oli sanomista.
"Olette halunneet keskustella kanssani, marski", kysyi hän, "no, tässä olen, mitä haluatte?"
"Haluan nyt, kuten aina ennenkin, rauhaa ja sopua Ruotsin miesten kesken!"
"Rauhaa ja sopua", huusi Eerik kiivaasti, "te rohkenette suustanne laskea sellaisia sanoja, Kaarlo, joka itse olette katkoneet kaikki siteet välillämme…! Ei, ei, se joka tuhoo kylmäkiskoisesti Engelbrektin ystäviä, älköön puhuko ystävyydestä ja rauhasta Eerik Pukelle. Sellaista miestä kutsuu rahvas aina, kuule marski, sellaista miestä kutsuu rahvas aina petturiksi… Mitä sanoitte minulle kun viimeksi tapasimme toisemme … muistatteko?"
"Te liioittelette syytöksiänne, Eerik", vastasi Kaarlo, "mitä olen sanonut, siitä vastaan, ja ajatelkaa tarkoin, voitteko te vastata sanoistanne, kun väitätte minun katkoneen kaikki siteet välillämme… Te ette ainakaan voi kieltää vainonneenne minun henkeäni, sen tunnustitte itse pidoissanne keväällä. Ette voi myöskään kieltää, että minä olen pelastanut teidän henkenne ja että olen antanut teille niin suuria läänityksiä, että Ruotsin valtakunnassa on tuskin yhdellekään mitattu valtakunnan sarkaa niin runsaasti… Tätäkö te kutsutte siteiden katkomiseksi?… Tuokaa tähän mies, joka tuntee meidät kumpaisenkin, mutta joka voi vapaasti arvostella meitä, tuokaa tähän sellainen mies, ja jos hän voi sanoa, ettei Kaarlo Knuutinpoika ole aina kohdannut teitä avoimin käsin ja hyvää tarkoittavin mielin, niin hakattakoon minut tähän paikkaan ja jääköön surmani kostamatta!"
"Liukas kielesi unhottaa sen veren, joka Söderköpingissä vuosi ja joka huutaa kostoa… Samoinkuin minulle puhutte, samoin te puhuitte onnettomalle ritarille, Broder Sveninpojalle… Tuokaa tähän mies, joka voi vannoa, ettei minua odota sama kohtalo kuin häntäkin, jos lasken miekkani ja jään yksikseni ja turvatta teidän ollessanne vallassa, jota yhä lisää haluatte."